VALO PALAA MUDDUSJAVRIN KYLÄÄN
Kaamoksen eli skábman viimeinen päivä oli koittanut. Vuodenvaihteen paukkupakkaset oli ohitettu ammattitaidolla, maalaisjärjellä, täyspäisyydellä ja pieteetillä, ilman sen suurempia metelin nostamisia ja nyt tämä inimisen elolle niin merkittävä vuodenkierron tapahtuma oli avautumassa aamunkoin hämärään lähes nollakelissä, pilvettömältä taivaalta - tähtikankaan läpi. Vain kuovkasat puuttuivat, mutta eipä tuolloin auringonpilkkuminimistä tiedetty tuon taivaallista.
Neljäkymmentäkaksi vuorokautta kestänyt auringoton, ei suinkaan valoton tila, oli päätöksessä - loppulitviikkejä vailla. Huomenissa olisi jonkun aseteltava sivakat asennon kiekerölle, pujotettava päläät nilkkoihin ja nutukkaan kärjet mäystimiin ja lähdettävä sivakoimaan Kuoppelvarren lakea kohti.
Siellä oli tietty paikka jossa pystyi varmistamaan että skábma todellakin oli päättynyt ja kultainen kurra jälleen palannut elämää synnyttämään.
Miehisisssä miehissä oli jo kauan ennen kaamoksen alkua, sulan maan aikana, kasattu mäelle keloista ristikko ja suojattu tuohilevyillä. Se joka huomenna läksisi Kuoppelvarrelle, sytyttäisi keloristikon, tietty sitten vasta kun olisi omin silmin nähnyt ensin auringon tosiaan kiipeävän horisontin päälle.
Koska kelloja ei vielä ollut keksitty rahvaan käyttöön, oli käytettävä muita menetelmiä ettei siellä koko päivää tarvitsisi hukata, vaan ehtisi pois ennen hämärää. Muutoin oli vaara että laskisi jyrkässä kallaassa aihkimäntyä päin ja heittäisi henkensä.
Perimätietona kulki tieto porojen ikiaikaisesta tavasta levätä. Poro kun söi ja etsi, hamusi ja noukki vapaana olleessaan einestä kaiken aikaa. Talvisin vielä tiiviimmin kuin kesällä, eikä sillä oikeastaan jäänyt koko vuorokaudessa hetkenkään luppoaikaa. Kaikki aika vuorokauden ympäri oli keskityttävä ruoan hakuun.
Mutta oli yksi poikkeus tahi oikeammin neljä poikkeusta. Nimittäin noin kuuden tunnin välein se heittäytyi makuulle ja alkoi märehtiä hamuamaansa einettä. Mitä se kulloinkin sitten liekkin.
Puoleen päivään osui yksi tauko sen elämässä ja niinpä jo edellisinä päivänä oli kiskottu Kuoppelvarren laelle yksi raihnas kalppinokka, aitilas ja muutenkin hyvätapainen.
Se oli pistetty männyn käkkärään kiinni ja annettu kahmalollinen jänkäheinää eteen.
Kun seuraavana aamuna joku tulisi, varistaisi tämä sen eteen repullisen jäkälää, tekisi itselleen kynsitulet seidan suojaan ja alkaisi vahtaamaan kalppinokkaa ja sen levolle panoa. Silloin olisi nimittäin se hetki, jolloin pitäisi tähytä suoraan lulliin sitä tuiki tärkeää kultaista pilkahdusta.
Selkeällä pakkaskelillä yleensä ei ollut ongelmia, pilvettömällä taivaalla oli helppo todeta auringon palanneen hyville töilleen, mutta suojakelillä, taivaan ollessa kauttaaltaan kauhtuneen harmaa asia ei ollut niinkään yksiselitteinen. Joinakin vuosina oli jouduttu hiihtämään useampinakin aamuina Kuoppelvarren laelle asia varmistamaan.
Näin vain oli. Asiat eivät lähteneet rullaamaan vuosikiertoonsa pienessä yhteisössä ellei auringosta ollut ensin varmuutta. Joutava hötkyily ei kannattanut. Se oli wanha wiisaus ja sitä noudatettiin hyvin sopuisasti.
Jo vain, näin oli asiat tammikuun 11. 1810 Muddusjärven kylässä. Nilla noukki talvikodassa kiverän piipun käteensä, hamusi kupeeltaan massin, latasi kapineen. laukkuryssältä vaihtamallaan tupakalla.
Kumartui sitten noukkimaan tulisijasta kekäleen ja sytytti piippunsa. Kiskoi posket lommolla ensimmäiset tuikeat savut, pidätti keuhkoissaan ja päästi sitten ulos toisesta suupielestään miettiväisen ja hartaan näköisenä.
Huomenna olisi hänen vuoronsa kavuta Kuoppelvarrelle.
Kaamoksen eli skábman viimeinen päivä oli koittanut. Vuodenvaihteen paukkupakkaset oli ohitettu ammattitaidolla, maalaisjärjellä, täyspäisyydellä ja pieteetillä, ilman sen suurempia metelin nostamisia ja nyt tämä inimisen elolle niin merkittävä vuodenkierron tapahtuma oli avautumassa aamunkoin hämärään lähes nollakelissä, pilvettömältä taivaalta - tähtikankaan läpi. Vain kuovkasat puuttuivat, mutta eipä tuolloin auringonpilkkuminimistä tiedetty tuon taivaallista.
Neljäkymmentäkaksi vuorokautta kestänyt auringoton, ei suinkaan valoton tila, oli päätöksessä - loppulitviikkejä vailla. Huomenissa olisi jonkun aseteltava sivakat asennon kiekerölle, pujotettava päläät nilkkoihin ja nutukkaan kärjet mäystimiin ja lähdettävä sivakoimaan Kuoppelvarren lakea kohti.
Siellä oli tietty paikka jossa pystyi varmistamaan että skábma todellakin oli päättynyt ja kultainen kurra jälleen palannut elämää synnyttämään.
~~~~~~~~~~~~
Miehisisssä miehissä oli jo kauan ennen kaamoksen alkua, sulan maan aikana, kasattu mäelle keloista ristikko ja suojattu tuohilevyillä. Se joka huomenna läksisi Kuoppelvarrelle, sytyttäisi keloristikon, tietty sitten vasta kun olisi omin silmin nähnyt ensin auringon tosiaan kiipeävän horisontin päälle.
Koska kelloja ei vielä ollut keksitty rahvaan käyttöön, oli käytettävä muita menetelmiä ettei siellä koko päivää tarvitsisi hukata, vaan ehtisi pois ennen hämärää. Muutoin oli vaara että laskisi jyrkässä kallaassa aihkimäntyä päin ja heittäisi henkensä.
Perimätietona kulki tieto porojen ikiaikaisesta tavasta levätä. Poro kun söi ja etsi, hamusi ja noukki vapaana olleessaan einestä kaiken aikaa. Talvisin vielä tiiviimmin kuin kesällä, eikä sillä oikeastaan jäänyt koko vuorokaudessa hetkenkään luppoaikaa. Kaikki aika vuorokauden ympäri oli keskityttävä ruoan hakuun.
Mutta oli yksi poikkeus tahi oikeammin neljä poikkeusta. Nimittäin noin kuuden tunnin välein se heittäytyi makuulle ja alkoi märehtiä hamuamaansa einettä. Mitä se kulloinkin sitten liekkin.
Puoleen päivään osui yksi tauko sen elämässä ja niinpä jo edellisinä päivänä oli kiskottu Kuoppelvarren laelle yksi raihnas kalppinokka, aitilas ja muutenkin hyvätapainen.
Se oli pistetty männyn käkkärään kiinni ja annettu kahmalollinen jänkäheinää eteen.
Kun seuraavana aamuna joku tulisi, varistaisi tämä sen eteen repullisen jäkälää, tekisi itselleen kynsitulet seidan suojaan ja alkaisi vahtaamaan kalppinokkaa ja sen levolle panoa. Silloin olisi nimittäin se hetki, jolloin pitäisi tähytä suoraan lulliin sitä tuiki tärkeää kultaista pilkahdusta.
Selkeällä pakkaskelillä yleensä ei ollut ongelmia, pilvettömällä taivaalla oli helppo todeta auringon palanneen hyville töilleen, mutta suojakelillä, taivaan ollessa kauttaaltaan kauhtuneen harmaa asia ei ollut niinkään yksiselitteinen. Joinakin vuosina oli jouduttu hiihtämään useampinakin aamuina Kuoppelvarren laelle asia varmistamaan.
Näin vain oli. Asiat eivät lähteneet rullaamaan vuosikiertoonsa pienessä yhteisössä ellei auringosta ollut ensin varmuutta. Joutava hötkyily ei kannattanut. Se oli wanha wiisaus ja sitä noudatettiin hyvin sopuisasti.
~~~~~~~~~~~~
Jo vain, näin oli asiat tammikuun 11. 1810 Muddusjärven kylässä. Nilla noukki talvikodassa kiverän piipun käteensä, hamusi kupeeltaan massin, latasi kapineen. laukkuryssältä vaihtamallaan tupakalla.
Kumartui sitten noukkimaan tulisijasta kekäleen ja sytytti piippunsa. Kiskoi posket lommolla ensimmäiset tuikeat savut, pidätti keuhkoissaan ja päästi sitten ulos toisesta suupielestään miettiväisen ja hartaan näköisenä.
Huomenna olisi hänen vuoronsa kavuta Kuoppelvarrelle.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi