SiNiNEN UNi

SiNiNEN UNi

Joka ilta kun lamppu sammuu ja Piekka-Anselmi asettuu triippusmattoonsa levolle, lähes poikkeuksetta ennen nukahtamista käy hetki, tuokio, jolloin kaikki päivän tapahtumat kelaavat humeetin läpi pitkin ja poikin - sikin ja sokin.
Aiheuttavat ne melkoisen kohinan ja tohinan vilistäessään pitkin hermoratoja suunapäänä hosuen paikasta toiseen. Ajatuksen nopeuden vaivoiksi tuntuu joskus asettuneen liika hoppu.

Sitä tuskin pystyy muuten melko lailla sävyisä iniminen ihan kaikkea perinpohjaisesti humeetissaan käsittelemään, jos tulimmaisella hötäkällä tehdään selvää päivän asioista. Tai niistä jotka ovat virkosillaolon aikaan mieleen palautuneet jostain muistinmaailman syövereistä.

Niin kun nyt esimerkiksi se sininen lanka, oikeammin sininen langan pätkä Dikka-Duuan joella joskus muinoin. Siinä on vieläkin akkiloimista vaikka siitä on aikaakin jo kulunut ties kuinka kauan - pätö asiasta.
Mutta niinpä vain se taas vilahti kummittelemaan eilen ehtoolla triippusmatossa lojuessa, airoja käteen soviteltaessa Höyhensaaren veneeseen.

Yksi pieni torkahdus samalla kun aatokset jo ehti seikkailla Kulvakkokosken niskalla ja siitä palaaminen hirren napsahduksen havahduttamana takaisin hereille palautti kaiken takaisin samoihin lähtökuoppiinsa missä se mokoma sininen lanka oli jo vuosikausia lojunut. Ja sieltä pahkeinen esiin aika-ajoin putkahdellut.

Inimisen pää on sen verta haperoista aineksista tehty, että vaikka se itse itseään luomakunnan kruununa pitää ja luojasta seuraavana, niin somastippa sinne kaikki jonniijoutavat langanpätkät - sinisetkin, pakkaantuvat asettumaan ja pesänsä tekemään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi oli ollut aikoinaan uštimassa eli lohestamassa uistimella jo mainitulla Dikka-Duuan joella. Hyvin oli luossaa tullut. Ahnaasti oli iskenyt kojamo rautaan ja parin päivän saalis oli noussut liki sataan naulaan.
Viisi kannellista ämpäriä oli jo suolattuna odottamassa kuljetusta. Siihen aikaan kun ei pakastimia vielä lohikentille ollut saatavissa. Joko akanvirrassa niitä säilytettiin tai maakuopan viileydessä.
Sitä paitsi Piekka-Anselmi oli aivan anhiton suolaluossan ystävä. Erikoisesti piti tönkösuolatusta, tiiviistä, läpinäkyvästä luossan siivusta jonka somasti saattoi tötteröksi kiertää ja suuhunsa sujahuttaa palowiinaryypin alle.

Viimeiseltä reissultaan koskenniskalta palasi leiriin ja jo uinahtaneen nuotion tykö. Ajatteli vielä lähtökohvet keittää ja sitten ottaa urakan ja kiikuttaa lohiastiat, kaksi kerrallaan jalkapelissä poronkusenman verran yläjuoksulle jokivartta pitkin.
Siellä oli Piekka-Anselmin vene odottamassa lastiaan joka soudettaisiin muutaman järven pitkin ja poikki yli kotikonnulle.

Pöyhi siinä tulia, teki uudet kiehiset ja kykistyi sitten kontalleen hellimään viimeisiä kipunan rippeitä joita vielä siellä täällä nuotion tuhkassa kiilui.

Siinä se silmä sattui. Niille paikoilleen jähmettyi ruoto. Kuin murhaloikkaan valmistunut peto. Samassa jo humeetista ryöppysi käskyjono ja liuta ohjeita. Vai tulivatko ne suoraan selkäytimestä. Sitä ei nyt siinä hässäkässä miettinyt vaan keskittyi niitä noudattamaan.

Raato rentoutui hetkessä, Näennäisen rauhallisesti jatkoi puhalteluaan. Hamusi puunsäleen ja kopasi leukun tupesta. Vuoltuaan muutaman lastun pani leukun takaisin mutta löysempään. Ei painanut kiinni. Siitä se oli helppo tempasta tarvittaessa.
Sitten könysi ja puuhasteli kohvenlaittonsa kera muina miehinä, vaivihkaan silmäillen ympäristöään. Ulkopuolinen ei olisi kyllä huomannut itseään tarkailtavan. Ei olisi huomannut että oli huomattu. Mutta eipä se huomannut Piekka-Anselmikaan - ketään ulkopuolista. Aikansa puuhasteli ja lopulta ojentausi. Otti muutaman harppauksen sivuun ja kiersi leiripaikan maata tarkkaan tutkien.
Ei jälkeäkään, ei havaintoa yhdestäkään ylimääräisestä poikkeamasta jälkitarhassa. Ei kerrassaan.

Piekka-Anselmi palasi tulille. Otti kuksan. Laski sen piripintaan pannusta ja kaiveli sokeripalan huulilleen. Otti ensihörpyn ja poimi sitten maasta sinisen langan pätkän. Villalangan pätkän.
Tuijotti ja tuijotti. Tuijottamistaan tuijotti. Eikä keksinyt selitystä. Ei onneton osannut selittää mistä hiijestä moinen riekale olisi hänen tulilleen ehättänyt.

Kävi läpi kaikenlaisia variaatioita ja analyyseja, ei vain selvinnyt. Listasi mielessään ruvvintipšuja, mutta niitäkään ei ollut sattunut enää aikoihin joten sitä kauttakin lanka-asia ei ratkennut.

Ei vaan selvinnyt vaikka kuin sitä akkiloi. Lopulta oli pakko järjestää humeettinsa päivämenoon ja alkaa leirin purkuun jos meinasi sille ehtoolle vielä kotikonnuille ehtiä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sininen lanka kieppui humeetissa kuin hulluksi kiimasta tullut korppipari ilmassa, vieläkin kun kanteli parikymmennaulaisia lohiämpäreitä loivaan vastamäkeen vitelikköistä, mutkittelevaa ranniota pitkin järven suulle.

Sininen lanka kieppui humeetissa vielä kun Piekka-Anselmi kiskoi jo soutimilla täyttä häkää järven päässä häämöttävää jokisuuta kohden. Eikä asia ratkenmut. Ei ratkennut sinä syksynä.
Eikä seuraavana kesänä, eikä seuraavana ja seuraavana. Tässä sitä oltiin taas. Toistakymmentä vuotta jo, ja yhä vain oli sinisen langan arvoitus ratkaisematta.

Mikä piru sen oikein sinne nuotiolle lennätti kun itsellä ei ollut ainuttakaan vaateriepua missä olisi edes sinistä väriä.

Kyllähän se joku jollakin ilveellä oli sinne puuhastellut ja se vaivasi Piekka-Anselmia yhä. Aiheutti sinisiä ajatuksia mokoma, vaikka hyvin olisi ollut tähellisempääkin tekemistä humeetilla nyt kun kusessa tuntui olevan koko heimo. Kaulaansa myöten. Noiden halavatun politikkakekkuloidensa kera.

Niillä ajatuksilla varustautuneena nukahti triippusmatolleen ja lähti verkkaiseen soutelemaan Höyhensaarten suuntaan. Ei sille vaan mahda jumalatkaan mitään. Siniselle langalle. On se sellanen mysteeri.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.