SÄKKiJÄRVEN POiKA

SÄKKiJÄRVEN POiKA

Kevään tulon varmoja merkkejä ovat jäälle, jonnekkin suojaiseen poukamaan ilmestyvät pilkkiukot ja -akat. Yltiöpäisimmät hurjapäät kököttävät avarilla selillä sitä maailman suurinta kalaa ja saalista nykkimässä polttavan tuimassa pohjan tuulessakin.
Ja kotirakkaat raijaavat jäälle mukavuuksilla varustetun laatuaika-kopperon josta käsin voi pilkkiä tai olla muuten akkaansa paossa.

No tämä tarina ei kerro ensiksi-, eikä viimeksi mainituista, vaan noista sinnikoista, sankarpojista, eräästä niistä, jotka sitkeästi kykkivät säässä kuin säässä jäällä. Oikeastaan osa heidän elämästään on jäätynyt kevätjäähän niin perusteellisesti, että vain kuolema sitten lopulta erottaa.

Eräs tällainen elämää suurempi eläjä oli muudan Kiureli Issakainen, vehmersalmelainen, sittemmin kuopiolaistunut, Kivennavalla syntynyt evakko, Säkkijärven poika.
Myöhemmässä elämässään tyystin savolaistunut, niin tyyliltään kuin kieleltäänkin. Ja ankara pilkkimies.

~~~~~~~~~~~~

Tämä Kiureli se vasta sinnikko oli kalan perään, verkkojakin se kyllä liotti jään alla, mutta erityisesti pilkkiminen oli sille sitä ihtiään, sitä varsinaista leipähommaa.
Kaiken ylettyvän aikansa ja vähän päällekkin se kykötti pilkkimässä ja sai kalaa. Eipä tainnut olla sellaista reissua, että munat olisi joutunut pataan laittamaan. "Kyllä sitä nyt sen verran että silmät kahtapuolta siimaa...", sanoi.

Mutta kilpailuhin ei osallistunut jostakin syystä. Eikä syytä tiedetty. Se harmitti monia muita jotka alvariinsa kisoissa ramppasivat pitkienkin matkojen päässä ja olisivat halunneet haastaa joskus Kiurelin, mutta ei, kisaan ei suostunut, muulloin kyllä jäällä kykötti. Ilman aikojaan.
Ja monihan sen seurassa kulki aikansa ja kyllästyi. Aloitti seuraavana talvena taas ja kyllästyi. Niin oli tappava Issakaisen tahti. Mutta tuli kyllä kalaakin.

Muuan Pärnäsen Veke oli kerran tavannut sen aavalla selällä, Pistokarin laidalla uveavannolla nyppimässä. Hiljasella viikolla. Iltapäivä jo pitkällä. Oli ohikulkeissaan paarustaissa kysässyt että syöpikö se kala, kun muilla ei nykyäkään?
Siihen oli vastannut Issakainen jotta pittäähän sen syyä, eihän se lempo muuten  taho ellää.

Kun me, minä ja pari kaveriani vunukoina sitten sen ainoan kerran Kiurelin yhytimme jäältä, niin siellä se istui parinkymmenen asteen pakkasessa, hirvittävässä viimassa avopäin. Kun pääsimme kohdalle ja liki, me tietysti kysyttiin että miksi se setä avopäin pilkkii näin hirviällä ilmalla, niin tämäpä vasta viisaasti osasi vastata ja asian perustella:
"Ka eilennä olin tuossa Ryväskarin liepeillä. Tuo turkispukkeine olj huutanu ja tarjonnut montahhii kerttoo konjakkiryyppyvä - rannassa sittä vasta kerto, vuan  kunen kuullut kun ol se pahkeisen karvahattu miula korville sivottu. No nyt kuulen jos se yhä tarjoaa. Tuolla se tuas istua könöttää."
Kiureli nyökkäsi susiturkkiin ja nikitaan pukeutuneeseen paksuun ukon körilääseen vähän matkan päässä.

No mehän emme tulleet hullua hurskaammiksi vielä tuohon aikaan tuosta tiedosta. Kun emme viinastakaan ymmärtäneet juuri yhtikäs mitään muuta, kuin että sitä ei pidä ottaa krapulaa edeltävänä iltana.

Kun palasimme jäältä kotiin tyhjin käsin, jouduttiin illalla taas syömään kapakalakeittoa. Kyllä se syö ennen kuin selkäänsä ottaa.

I.N.R.I.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 11 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!