ViiMEiNEN LUOPiO
Illan utuisten huurujen joukkoon
laskee sulavasti auringon kultainen kehrä,
soukkien, monimutkaisten runkojen lomaan,
liki tunturin lakea.
Saa ehtoo verkkaasti vallan,
hiljaisen, tyyntyvän tuokion viimeinen luopio - käpytikka,
pullikoi vastaan.
Vain se luojanluomista keksii päryyttää
hoksaamaansa kelon säippää,
hämärän jo saadessa otetta valolta,
muun elämän vaipuessa hiljaisuuden uneliaaseen
siniseen hetkeen;
valmistuen hiljallens' retkeen joka vie Satumaahan,
aavan meren tuolle puolen.
Taipaleen verran.
Mutta tikka ei hevillä luovuta.
Lempi vie järjen päästä,
sitä hakkaa vaikka päätä puuhun saadakseen huomion
ja wiimeisen tuomion.
Pimeys kaartuu ylle
ja kaataa tummansinisen tähtitaivaan elämän niskaan.
Pakko on hakkaamasta lakata,
ettei kopauta nokalla yön syliä puhki.
Vain se luojanluomista keksii päryyttää
hoksaamaansa kelon säippää,
hämärän jo saadessa otetta valolta,
muun elämän vaipuessa hiljaisuuden uneliaaseen
siniseen hetkeen;
valmistuen hiljallens' retkeen joka vie Satumaahan,
aavan meren tuolle puolen.
Taipaleen verran.
Mutta tikka ei hevillä luovuta.
Lempi vie järjen päästä,
sitä hakkaa vaikka päätä puuhun saadakseen huomion
ja wiimeisen tuomion.
Pimeys kaartuu ylle
ja kaataa tummansinisen tähtitaivaan elämän niskaan.
Pakko on hakkaamasta lakata,
ettei kopauta nokalla yön syliä puhki.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Kaunis runo, kertoo hyvin mitä lemmenkipeys on!
VastaaPoistaKuvaava tarina hullunhoureisesta tikasta puuta pärryyttelemässä, varsinkin lopetus oli upea. Eläinkunta alkaa olla kohta kevätkiimasta taas aivan sekopäinen, joskus se ihmisestäkin ottaa vallan.
VastaaPoistaElisalle:
VastaaPoistaTänksis Elisa, se on kun williin pääsee.
Marjaisalle:
Nuo tikat voivat joskus maailmassa olla oikeinkin vaivaksi jos niiksen sattuu.
Nooh - mikseipä joskus inimisetkin.