RELiKTi-RAUTU

RELiKTi-RAUTU

Riekaleinen, repaleinen usva leijui auterena jänkämaiden yllä. Pitkän pakkaskauden jälkeen lauhtunut keli teki tepposiaan hiljaiselle viikolle laskeuduttaessa. Jumalatonta viimaa oli pukannut muutaman päivän ja yön seudun, ei siinä auttanut pirukaan, kaiken höyläsi sileäksi. Tasoitteli pinnat koskemattomiksi niin että äkkinäiselle kulkijalle tuntemattomiksi muuttuivat seudut jos oli mentävä tuosta tuonne tai tänne.

Ja luvassa oli vain tussakampaa keliä, radion säätiedoissa päivitettiin yhä vaan lämpimämmän suuntaisia kelejä. Alkuviikosta ennustivat lankalauantaille jopa 4-5 asteen lämmintä.

Toisaalta se kuulosti mukavalta, koska koko talven olivat kelkkamiehet kärsineet puuterilumesta joka teki metsässä ajamisen kokolailla työlääksi. Niin että sen suhteen umpisuvea oli kyllä odotettu, mutta ei siitä sentään vielä mitään pysyvää tilaa pohjolan perukoilla odotettu - maaliskuulla. 
No kumpahan vain lumen vajoamista, tiivistymistä kantaviksi kerroksiksi kelkoilla liikkua. Ja no - miksei suksillakin, mikä ettei lumikengillä myös.

~~~~~~~~~~~~

Poassin Aatami seisoi pirttinsä nurkan takana aamuvarhaisella, suden hetken aikoihin haistelemassa tuulia. Kuseskeli samalla itsensä tyhjäksi kun oli kerran ulos saakka nähnyt vaivaa. 
No vaivaa ja vaivaa, samalla keinoin Aatami toimi jok'ikinen aamu, kun oli wiimesen päälle kalamies ja siksi aamuisin ei juurikaan nukuttu. Eikä pyöritty lammaswällyn alla joutavia ja puhuttu sipiä korvaan.

Hyvältä haiskahti ilma, vaikkakin myräkkää kyllä olisi vielä. Mutta siinä oli omat hyvät puolensa huonojen lisäksi.
Aatami oli suunnitellut lähtöä jo liki parisen viikkoa eräälle pikkujärvelle tunturiin, muttei ollut hirvinnyt yksin lähtä puuterilumeen, vaikkakin menopelillä kyllä olisi selvinnyt taiten ajaen. Ja metsän jälkeen kyllä sitten jo tunturikoivikon läpi kevyesti rinteille, missä juoksutuslumi hyvin kantoi.

Jokaisessa "hyvässä" hommassa on ne muttansa. Tässä se mutta oli siinä että tämä järvi tai lompoloko tuo nyt sitten oli, mihin hän suunnitteli menoa, oli sen verran harvojen tiedossa, ettei sinne kehdannut suinkaan suoraapäätä oiustaa. Muutenhan siellä olisi piru vie, tovin päästä jääkenttä täynnään kykkiviä ukkoja.

Hyvällä kelillä kelkan jäljet näkyvät nimittäin pitkään maastossa. Liian pitkään. Tällä myräkällä sinne pääsisi jälkensä häivyttäen.

Aatami oli näet saanut tietää toistakymmentä vuotta sitten perinnöksi  tämän paikan eräältä jo kinkerpiirinsä Manalaan muuttaneelta Hissun Aslakalta. Juuri tämän kyseisen paikan.

Sen verta oli Aslakkakin kouluja käynyt ja kertomansa mukaan joltain kalatalousbiologilta kuullut - niitähän ravasi väliin tiesonnalla täällä, että siinä järvessä oli relikti-rautua. 

Ensin nimitys oli kuulostanut oudolta Aataminkin korvissa kun Aslakka oli muutamaa päivää ennen matkalle lähtöään kutsuttanut Aatamin luokseen ja sitten olivat pirtin pöydän ympärillä Pöytäviinaa nappailleet kuuman veden ja sokerin kera. 
Mutta olihan se lopulta selvinnyt mitä otuksia olivat nämät relikti-rauvut. Ja senkin, mistä niitä kannattaa käydä pilkkimässä.

Aslakka oli kertonut että joskus kun olivat poikasena tulleet isänsä kanssa tunturista ja siihen järven rantaan pysähtyneet tulistelemaan siksi kun rannalla törrötti valmiina tuulenkaato. 
Kuin odottaen että joku tuikkaisi tulen pyrstön alle. Siinä he sitten olivat suojassa palastelleet ja kahvitelleet.

Aslakkaan oli iskenyt hulluus, niinkuin sen sanotaan joskus iskevän kehenkin. Kun ukko oli köllähtänyt taljoille elvähtämään, niin hänpä oli ottanut ahkiosta tappikairin ja lähtenyt se olallaan ja pilkkivehe toisessa kädessä kahlomaan puoliupottavaa kinosta lompolon jäälle.
 
Koska kyse oli aivan tuntemattomasta paikasta, niin kahlo keskelle ja alkoi siellä kääntää reikää jäähän. Tappikairalla reiän teko on kelle tahansa työtä, ei kahtapuhetta ja kuni lopulta sai yhteyden Ahtolaan, oli jo reippaan hien kerennyt pukata yläkertaan. 
Karvareuhkan nakkasi hangelle, vaikka pohjoinen viimotti ja nakkelin naamaan viistosti jääneulaisia.

Pilkin virkaa hoiteli pikkurohvessorista kolmikoukut yks'koukkuun vaihtamalla tehty kupari-hopea. Siimana sen ajan paksua nylonia. Vapa oli perinteinen puukapula siimalovineen ja kärkeä mallasi polkupyörän pinnistä väännetty tekele.

Ukko uinahteli makuuksilla kun Aslakka sai pilkkinsä veteen. Pettymys näkyi kasvoilta kuin totesi että vettä oli jään alla vain metrin verta, hyvä jos sitäkään.
Samassa tuntui isku ja alkoi jytistää. Kun Aslakka ponkaisi seisomaan oli kalakin jo hangella; puolikiloinen rautu, suurinpiirtein, kuka lempo niitä siellä jäällä alkaa punnihtemaan.

Kun sai ällistykseltään laskettua pilkin uudelleen reikään niin isku tuli heti ja toinen samanmoinen ponnahteli hangen pinnasta vauhtia. Nyt oli Aslakallakin tolkkua teurastaa kalat.
Vielä kuusi rautua nousi samasta avannosta, sitten tyssäsi. Puolisen tuntia ootteli, ei viitsinyt uutta reikää kairata vaikka mieltä poltteli.
Katseli kuitenkin paikkoja tarkemmin, haisteli ilmaa, merkkasi tuulen suunnan mieleensä kaikkinen pikku yksikohtineen kuten tottunut liikkuja tekee.

Ukko oli vironnut tulilla ja koputti kalikalla pannun kylkeä. Aslakka pujotti paulan kalojen kiduksista ja lähti tarpomaan tulille.

Kuten arvata saattaa, niin isäukko mullisteli silmiään kun näki minkä saalliin kera poika tuli. Aikansa siinä arvuuttelivat, mutta ei siitä selvää tullut. Varttoivat itsensä ja läksivät kotikoonuille päin.
 
Joskus vuosia myöhemmin joku kiertävä kalabiologi, joka metsävaltion toimesta teki tuttavuutta inimisten kera, oli sitten kertonut jossakin muussa yhteydessä tästä relikti-raudusta ja sieltä se oli Aslakankin korvin kai nasahtanut.

Mutta sillä hyvä. Kellenniin ei ollut Aslakka paikasta kertonut, eikä ukkokaan siitä ollut sanallaan maininnut kun sillä oli näet muitakin tähellisempiä asioita hoidettava.

Aina silloin tällöin, sopiva kelin tullen, Aslakka oli poikennut lompololla. Ottanut veronsa ja ollut muuten hiiskahtamatta paikastaan päissäänkään.
 
Siksi oli ryöstökalastukselta säästynyt lompolo, oikukkaiden Ahtolan asukkien takia. Sillä eipä se kukaan kuunaan viitsinyt siellä, pikkuruisen lompolon jäällä päiväkausia seista johottaa saadakseen paikalliset käyttäytymissäännöt selväksi.
 
Niin oli kalakanta onnistunjut hengissä säilymään ja sukua jatkanut, niukassa elintilassa.

~~~~~~~~~~~~

Nyt oli siis net hetket käsillä kun tämä Aatami Poassi suunniteli pilkkiretkeä rautulompololle. Kun nyt lähtisi, tuuli lanaisi jäljet hetkessä uteliaiden silmistä ja samaten kävisi pois tullessa.Tällä onkireissulla riittäisi kun reilun tunninkin kerkiäsi perillä olla oikiaan aikaan, niin sen saisi mitä hakemaan tuli ja sillä siisti.

Aatami suoritti välttämättömät aamutoimet mökillään, mitä einehtimisen suhteen yleensä tulee. Pakkasi siitä päästyään reppunsa ja vermeensä, nosti repun selkään ja astui ulos valjenneeseen aamuun.

Käveli punaisen Linksin luo - wiimeistä huutoa, pumppasi riimeriä, väänsi ryyppyhanikan ja kiskaisi. Toisella alkoi pörisemään. Aatami asetteli repun takariksille nousi kahareisin kelkan päälle ja läksi kokonaan toiseen suuntaan - ei sinne päinkään missä se lompolo oli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 27 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Kyllä se vaan on niin, että elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.