VAHiNKO Ei TULE KELLO KAULASSA

VAHiNKO Ei TULE KELLO KAULASSA

Joskus heti taannoisen Lumisodan jälkeen, vaiko olisiko ollut sen jatkon jälkeen kun olimme eräänä syyskesän päivänä hirvenmetsällä isännän kera. En muista enää tarkkaan. Kuitenkin minä, nuori renkipojan planttu ja isäntä, vöyri iso ja vatsakas jokapaikan oikeassaolija. Johtaja ja suuri herra.

Päivä oltiin naakittu otusta jonka jäljet havaitsimme aamutuimaan kaurahalmeessa. Ensin luulimme jälkiä kouvon tekeleeksi mutta isäntä Herkko Portimo ei löytänyt muuta kuin hirven paskoja ja niillä tiedoin tuli siihen johtopäätökseen ja päätti että isolihahan se siellä oli lohminut kauraa pötsiinsä ja tallonut samalla oli se puoli kapanalaa hyvää kortta lysyyn ja paskonut sinne tänne hujan hajan kaupan päälle.

Sanomattakin lienee jo selvää, että kruununpään metsästyksemme tapahtui hyvin ennenaikaisesti ja runsaastikin ennen virallista metsästysaikaa ja tietty ilman lupaa. Eihän sitä nyt muuten.
Vaikka kenties Herkko Portimolla olisi sellaiseen lupajuttuun ollutkin mahdollisuus kun silloin tällöin ryyppäsivät itsensä henkihieveriin nimismiehen kanssa apteekkarin huvilalla. Niin hyvää pataa olivat keskenään.

~~~~~~~~~~~~

Mutta sillä erää olimme siis Joron jäljillä niin sanotusti. Omalla luvalla ja minä reppana käskystä syntiä ja rikosta tekemässä. Herran nuhtesta ei ripaustakaan omaatuntoa kolkuttamassa.

Herkko se siinä lompsii edellä takaa ladattava lankapiippuinen mustaruuti Husqvarna 16 cal. olalla kun minä teräväsilmäisenä huomaan että vitelikössä vilahtaa jotain ruskeaa ja risahduskin kuuluu.

Pontevasti nykäisen isäntää kyynerpäästä ja osoitan sormella havainnon suuntaan. Metsästäjä pysähtyy, tiirailee, höristää, vahtaa ja siihtailee, kohottaa jo tussarin olkaa vasten mutta sitten raukeaa ja pian lompsimma taas tuskin havaittavaa poluntapaista eteenpäin.

Sitten pysähtyy isäntä itse. Kyyristyy ja hiiviskelee varpaisillaan paksujen puiden lomassa puikkelehtien. On selvästi havainnut saaliin, niin uskon ja odotan mitä tuleman pitää.

Pian kyyristyy, laskeutuu toiselle polvelleen, nostaa tussarin olkapäätä vasten ja sihtaa. Liikuttelee piippua kaaressa hitaasti, lopulta nään kuinka sormi koukistuu koukistumistaan ja lopulta kuuluu klik kun iskuri lyö, samassa silmänräpäyksessä tussahdus, tulenkieleke ampaisee pyssynpiipusta ja kärventää raidan lehtiä.
Samaan syssyyn putkahtaa tulikuuma täyteinen piipunsuulta ja aloittaa tappavan matkansa kuolinlaulun kera kohteeseensa valtavan savupilven saattelemana. Muistan vieläkin sen mätkähdyksen jonka "kuula" päästää osuessaan.

Minä huudan heti ilosta, tepastelen ja tanssahtelen kuin kurki kiima-aikaan Vinninrimmillä. Huutaa kailotan heti perään täyttä kurkkua isännälle:
"HEI - me tapettiin ontrus, me saatiin hirvi!"

Voi sitä lapsellista iloa jonka isäntä tylysti keskeytti kysymällä:
"Ai ketkä me?"

Sellainen vetää herkän pikkupojan sielun herkästi alamaihin. Panee ajattelemaan kaikenlaisia pahoja ajatuksia vanhemmista inimisistä, etenkin isoista isomahaisista isännistä.

~~~~~~~~~~~~

Elämä on kuitenkin sellainen, että piankos kipeistä toivutaan kun tiedossa on jotakin mielenkiintoisampaa. Lähdemme marssimaan saalista kohden, lehtiä ja oksia taivutellen ja pusikkoa raivaten. Sitten tulemme pienelle luonnonaukiolle tai ahon tapaiselle.

Kauhea yllätys hiipii niskavilloihin ja puistattaa käsivarret kanalihalle. Katsahdan isäntää, sen kasvot ovat kalvenneet ja näyttää kuin hiki olisi kihoamassa otsalle. Herkon suu haukkoo. Sanakaan ei kuulu suusta. Ei minun, ei hänen.

Edessämme lojuu hengettömänä raatona Hupelin Aliinan Omena-lehmä, tummanruskea niin kuin otruskin muka on syyskesällä. Mutta ei auta, raatona tämä makaa. Selvä vainaja, pappia vaille enää ja saattovirttä.

Isäntä-Herkko vilkaisee minuun asetellessaan Husqvarnaa puuhun nojalleen ja puukkoa tupesta löysytellessään. Avaa lopulta suunsa ja kähisee:
"Kuules renki - mehän ammuttiin perkele lehmän piru!"

Minua ei yhtään pelota, että se minut ampuisi. Katson sitä silmiin ja sanon:
"Ai! Ketkä me?"

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 35 ystävällesi TÄSTÄ!
........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.