TULEENTUiJOTTAJA
Wanha riekonpyytäjä tuijotti silmät luupollaan rätisevään tuleen. Tulisijaan juuri lisätyt honkapölkyt, seassa taisi olla yksi koivuinenkin koskapa sieraimet aistivat tuohen käryn häivähdyksen - ja jonka tuokion kuluttua vahvistivat lisäksi korvat, kuullessaan tutun rätinän tuohen syttyessä.
Kiikkustuoli lekkasi verkalleen eeskahtaalle. Silloin tällöin napsautti nurkassa kiristyvä pakkanen - tulisijassa oksa, muttei huolta, puita riitti ja lammasvällyn alla tarkeni vaikkei olisi tällaisia tulia yötä vasten pitänytkään.
Mutta oli se vaan tuli sellainen tapa ja tottumus. Hetkessä karkasi humeetti muisteleman niitä kymmeniä ja kymmeniä kiihkeästi pyynnin wimmassa elettyjä keväitä. Niitä valkoisena hohtavia helmi-maaliskuita, jotka oli tullut vietetyksi rannattomien selkosten autiotupien yksinäisyydessä jossakin tunturien suojaisissa kainaloissa.
Siellä kaukana ei-missään, aina ehtoolla tulen kera seurustellen ja voimia keräten uuteen huomeneen.
Niin kuin tälläkin kertaa - siellä ne huumaavassa menneisyydessä ne ajatukset poukkoilevat, yrittävät rakentaa siltaa ja perusteita sille josko vieläkin tästä tormistautuisi ja rynnistäisi niille maille - ei niinkään enää pyynnin takia, vaan pikemminkin verestämään muistoja paikanpäälle - niille syntysijoilleen mistä olivatkin kotoisin.
Noh - saattaisi sitä sentään muutaman langan virittää. Jos kerran lähtisi.
Jotenkin joku lemmon salaperäinen viehätys siinä oli - tuleen tuijottaissa. Mieli helposti karkasi ties minne, vaikka saattoi se kyllä monasti alkaa myös tyhjäkäynnille. Tuijottelu oli joskus ikään kuin muistin tyhjennystä hereillä ollen - haihattelua, haahuilua sinne tänne olemattomasta mitättömään.
Oikeastaan se oli kolmannen tai neljännen asteen yhteys itseen, sielun peiliin, sen taustasta päin katsoen.
Ja mitäpä siellä näkyi - tuleen tuijotellessa? Ei mitään kummempaa. Mitä nyt joskus aivan anhittomalla tuulella, jostakin muusta tapahtuneesta johtuneesta kiihkoutumisesta johtuen ajatus sakkasi. Tempoili suitsissaan äksyn vetoporon tavoin, eikä millään olisi malttanut talttua säädettyihin rajoihin.
Erosi kuitenkin tuijottelun prosessi sinällään valveunista - "ádjakaksista", että niitä (valveunia) kun saattoi nähdä sitten kun oli jo asettunut pitkälleen ja varsinainen uni oli vielä tullakseen, mutta jostain syystä yhä viipyeli ja kehon vallannut raukeus ja painovoima kiskoivat silmä luomia jo alaskäsin. Haistin vielä toimi. Ja kuulo. Ja tunto. Aistimet kaapivat yhä tapahtumainformaatiota ja humeetti rekisteröi sen minkä ehti.
Ei ollut vielä energiansäästötilassa - silloin valveunet oli herkässä.
Noissa tuijottelupuuhissa riekonpyytäjän aika hiipi alkuyön puolelle, myöhäisehtoolle. Eipä minnekkään ollut suunniteltua menoa joten ei siten nukkumisellekaan mitään merkittyä aikataulua. Kuhanpahan vaan.
Kammersi aikansa sielunsa kera jahkailtuaan kuitenkin itsensä irti kiikkustoolista ja siirtyi katselemaan ruokakommuutista vielä hyvittelyä ja täytettä suolen mutkaan.
Sitä tavallista; mukillinen kaakatusta, hankasellinen metsästäjänmakkarasiivuja sekä muutama siivu Kipparijuustoa.
Kiikkustuoli lekkasi verkalleen eeskahtaalle. Silloin tällöin napsautti nurkassa kiristyvä pakkanen - tulisijassa oksa, muttei huolta, puita riitti ja lammasvällyn alla tarkeni vaikkei olisi tällaisia tulia yötä vasten pitänytkään.
Mutta oli se vaan tuli sellainen tapa ja tottumus. Hetkessä karkasi humeetti muisteleman niitä kymmeniä ja kymmeniä kiihkeästi pyynnin wimmassa elettyjä keväitä. Niitä valkoisena hohtavia helmi-maaliskuita, jotka oli tullut vietetyksi rannattomien selkosten autiotupien yksinäisyydessä jossakin tunturien suojaisissa kainaloissa.
Siellä kaukana ei-missään, aina ehtoolla tulen kera seurustellen ja voimia keräten uuteen huomeneen.
Niin kuin tälläkin kertaa - siellä ne huumaavassa menneisyydessä ne ajatukset poukkoilevat, yrittävät rakentaa siltaa ja perusteita sille josko vieläkin tästä tormistautuisi ja rynnistäisi niille maille - ei niinkään enää pyynnin takia, vaan pikemminkin verestämään muistoja paikanpäälle - niille syntysijoilleen mistä olivatkin kotoisin.
Noh - saattaisi sitä sentään muutaman langan virittää. Jos kerran lähtisi.
Jotenkin joku lemmon salaperäinen viehätys siinä oli - tuleen tuijottaissa. Mieli helposti karkasi ties minne, vaikka saattoi se kyllä monasti alkaa myös tyhjäkäynnille. Tuijottelu oli joskus ikään kuin muistin tyhjennystä hereillä ollen - haihattelua, haahuilua sinne tänne olemattomasta mitättömään.
Oikeastaan se oli kolmannen tai neljännen asteen yhteys itseen, sielun peiliin, sen taustasta päin katsoen.
Ja mitäpä siellä näkyi - tuleen tuijotellessa? Ei mitään kummempaa. Mitä nyt joskus aivan anhittomalla tuulella, jostakin muusta tapahtuneesta johtuneesta kiihkoutumisesta johtuen ajatus sakkasi. Tempoili suitsissaan äksyn vetoporon tavoin, eikä millään olisi malttanut talttua säädettyihin rajoihin.
Erosi kuitenkin tuijottelun prosessi sinällään valveunista - "ádjakaksista", että niitä (valveunia) kun saattoi nähdä sitten kun oli jo asettunut pitkälleen ja varsinainen uni oli vielä tullakseen, mutta jostain syystä yhä viipyeli ja kehon vallannut raukeus ja painovoima kiskoivat silmä luomia jo alaskäsin. Haistin vielä toimi. Ja kuulo. Ja tunto. Aistimet kaapivat yhä tapahtumainformaatiota ja humeetti rekisteröi sen minkä ehti.
Ei ollut vielä energiansäästötilassa - silloin valveunet oli herkässä.
Noissa tuijottelupuuhissa riekonpyytäjän aika hiipi alkuyön puolelle, myöhäisehtoolle. Eipä minnekkään ollut suunniteltua menoa joten ei siten nukkumisellekaan mitään merkittyä aikataulua. Kuhanpahan vaan.
Kammersi aikansa sielunsa kera jahkailtuaan kuitenkin itsensä irti kiikkustoolista ja siirtyi katselemaan ruokakommuutista vielä hyvittelyä ja täytettä suolen mutkaan.
Sitä tavallista; mukillinen kaakatusta, hankasellinen metsästäjänmakkarasiivuja sekä muutama siivu Kipparijuustoa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi