HELVETiN TULET
Voiko taivaassa kuolla? Moista, mitätöntä sivuseikkaa pitkään sinnikkääseen elämäänsä nähden, pohdiskeli Adolf Jullamo herran vuonna 2012, tarkemmin sanottuna varhaisella aamupäivällä heti ensimmäisenä päivänä kuluvaa vuotta.
Pyöriskeli kuotta levottomana lavitsallaan lammasvällynsä alla, hikeä pukkasi nahkan huokosista kuin siivilästä. Sekavat mielikuvat kaikenkirjavasta hummaamisesta kiersivät humeettia, väänsivät oikein vatsaa myöten, väliin kylmähiki tursusi otsalta silmäkuopat täyteen vettä ja koko sen hetkinen maailma käryttävän lyhdyn valossa muistutti enempäsäkin helvetin esikartanoiden hälisevää toria kuin sitä paikkaa, minne sielu kaikesta viinan kuorruttamasta tunnemaailmasta huolimatta halusi mennä ja päätyä pelkästään jo kristillisen kouluopetuksen takia.
Tosin nyt ja tässä tilassa ei sinne eikä tänne tuntunut olevan minkäänlaista kiirua, vaikka helvetin tulet oli sytytetty ja ne kiiluivat ankarasti silmissä, käänsipä pään minne tahansa tahi oli kääntämäti. Jumalattomat lieskat olivat ainoa siinä tolassa jollakin tapaa ainoa järjelliseltä tuntuva näky niistä epäselvistä viidestä vuorokaudesta; käristynyt yhteenveto niistä wiinankiimassa suoritetuista örvellyksistä toisten samanhenkisten kera.
Adolf Jullamo säpsähti räpsyyn, kohottautui pieluksesta irti ja kuunteli; ei mitään, pahaenteinen hiljaisuus, painostava atmosfääri wanhan wiinan tuoksuisessa interiöörissä jossa kaikki muukin oli wanhaa ja kulahtanutta. Nyt ei kerta kaikkiaan mitään tuttua kaveriköörin porinaa jostakin epämääräisestä suunnasta niin kuin muutamana edellisenä aamuna.
Kieli oli turvoksissa ja suu kuin kissanpaskattu Saharan janoinen aavikko, päätä kivisteli, eikä yöpöydän virkaa tekevällä rahilla ollut edes vesilasia.
Puhumattakaan, että siinä olisikaan sitten jotain sisältöä ollut, vettä eli viinaa, sama sille muutoin kunhan vain jotain märkää.
Adolf Jullamolla oli krapula. Pahaenteisesti kääntymässä kärsittäväksi.
Voimat olivat lopussa, hädin tuskin jaksoi humeetti tyhjäkäynnillä raksuttaa. Sen nyt kuitenkin sai aikaiseksi, että kylmähiki niskassaan mietti tämän krapulan olevan pahemman kuin kuoleman. Tähän kun ei sitten lopputulemana kuolekaan ja vapautuminen maallista harmeista jää siten vain tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi itsensä utopistiseen tilaan saattaneen niskoille.
Aivan kohtuuttoman suureksi on sälytetty yksilölle tämä omavastuun osuus näissä maailmanparannushommissa.
Hajanaisia otteita viimepäivien edesottamuksista purjehtii harvakseltaan ohi, ei mitään vakavampaa; miesmurhia tai sellaista, pelkää äijäporukan töhöstelyä, jossa pääasiassa nuokutaan puolihorroksesta oiwallisten viinojen ansiosta ja jossa joku aina vuorollaan; nousuhumalan tuomassa riemussa julistaa äkin oivaltamaansa viisautta muille.
Sitten tyssäten evankeliuminsa, koska vastaanottajat eivät kyenneet sitä vastaanottamaan.
Mahalaukku kummeksii kun ei tule juotavaa sen paremmin kuin syötävääkään, jota sitäkään ei kyllä ole sen koommin kuulunut kun omistaja kolme päivää sitten ruokapöydästä nousi. Samoilla hiilihydraatin rippeillä tässä yhä körötellään ja proteiinia on jo pari vuorokautta joutunut vääntämään vatsan vyöstä aivojen eineiksi, sikäli mikäli viinan sekaan on mahtunut.
Venäläinen metwurstisiivu leijailee Adolf Jullamon silmien ohi, sekasortoinen humeetti käskee näykätä sen hampaisiin ja niin tehdäänkin; mitä sitä tyhjää - ei osu. Seuraavana ohi killuu pivollinen kohmeista puolukkasurvosta pilkkumissa, vesi herahtaisi kielelle, jos sitä vain mistä olisi ottaa. Ei - luovuttaa täytyy, sinne purjehtii tyhjään ja häipyy vähitellen.
Ylipäänsä kaikki suolaiset herkut jononaan lipuvat ohitse, suun niitä kuin vaistomaisesti hamuten, mutta luopuen herkästi tuosta ihanuudesta krapulaisen sinnittömyyden takia. Tahdonvoimista siinä lopulta on kyse, mutta viina lamauttamissa aivoissa ei ole kapasiteettia moiseen.
Jos mitään herkkuja ylipäänsä Adolf Jullamolla jääkaapeissaan ja varastoissaan lieneekin - siellä ovat ja pysyvät, tuosta tilasta ei nyt vaan niin vain kömmitä ylös ja aleta jollekkin.
Voimaannuttaminen vie aikaa ja vasta sisun yltyessä on ylösnousemuksen aika.
Jullamo kääntyy vällyn alla, tuntee samassa jääkylmän kosketuksen kupeessaan joka on paljastunut paidan helman hylkäämänä. Pistooli - se ensimmäisenä jysähtää humeettiin, piruako se siihen on joutunut? Entistä kylmemmät väreet vilistävät kalsealla iholla. Ei kai tässä sekopäissään vain ole tullut murheita mieleen?
Käsi siirtyy tunnustelemaan esinettä. Sileä on ja litteä, muttei ase, puteli perkele, mistä se tänne? Kiskoo sen esiin ja hämärässäkin valossa tunnistaa sen oitis itävaltalaista rommia sisältäväksi pelastukseksi. Suutelee järkyttyneenä pulloa.
Vapisevin käsin ottaa ja vääntää korkin auki, nuuhkaisee ja kääntää niillä töin pullonsuun suuhunsa ja pulputtaa. Tulinen neste valuu kurkkutorvea, osa tehoaineista imeytyy jo suoraan suun limakalvoilta ja paiskautuu humeetille menevään verenkiertoon, osa perinteisesti vatsan kautta.
Kun Jullamo lopulta kiskoo putelin huulistaan irti, alkaa jo helpottaa. Kuuskymppinen rommi tekee kyllä juuri sellaisen vaikutelman kuin mitä siltä olettaakin.
Tuossa tuokiossa humeetti käynnistyy, iho kuivahtaa, säryt ja tunkkaisuus katoaa, maailma muuttuu silmissä hyväksi ja yhteistyö vatsan kera käynnistyy lähes viivyttelemättä. Inventaario jääkaapille on hetkessä tehty ja ruokalista ilmestyy ilmiselvänä akkunan huuruun näkynä.
Muisti palaa ja pelaa kuin partaveitsi.
Vartin päästä ja toisen ryypin jälkeen välly lennähtää seinälle ja lavitsalta nousee kuin uudesti syntynyt iniminen, vääntäytyy permantoa pitkin ovelle, pujottaa koivet nutukkaisiin ja poistuu ulos direktiivin mukaiselle vedenheittotarpeelleen.
Palattuaan kaivelee ensimmäiseksi kännykän, tilaa pirssin puolille päivin ja käy laittamaan aamiaista. Saunan napsauttaa mennessään päälle, samalla kun puhaltaa lyhdyn sammuksiin.
Pyöriskeli kuotta levottomana lavitsallaan lammasvällynsä alla, hikeä pukkasi nahkan huokosista kuin siivilästä. Sekavat mielikuvat kaikenkirjavasta hummaamisesta kiersivät humeettia, väänsivät oikein vatsaa myöten, väliin kylmähiki tursusi otsalta silmäkuopat täyteen vettä ja koko sen hetkinen maailma käryttävän lyhdyn valossa muistutti enempäsäkin helvetin esikartanoiden hälisevää toria kuin sitä paikkaa, minne sielu kaikesta viinan kuorruttamasta tunnemaailmasta huolimatta halusi mennä ja päätyä pelkästään jo kristillisen kouluopetuksen takia.
Tosin nyt ja tässä tilassa ei sinne eikä tänne tuntunut olevan minkäänlaista kiirua, vaikka helvetin tulet oli sytytetty ja ne kiiluivat ankarasti silmissä, käänsipä pään minne tahansa tahi oli kääntämäti. Jumalattomat lieskat olivat ainoa siinä tolassa jollakin tapaa ainoa järjelliseltä tuntuva näky niistä epäselvistä viidestä vuorokaudesta; käristynyt yhteenveto niistä wiinankiimassa suoritetuista örvellyksistä toisten samanhenkisten kera.
Adolf Jullamo säpsähti räpsyyn, kohottautui pieluksesta irti ja kuunteli; ei mitään, pahaenteinen hiljaisuus, painostava atmosfääri wanhan wiinan tuoksuisessa interiöörissä jossa kaikki muukin oli wanhaa ja kulahtanutta. Nyt ei kerta kaikkiaan mitään tuttua kaveriköörin porinaa jostakin epämääräisestä suunnasta niin kuin muutamana edellisenä aamuna.
Kieli oli turvoksissa ja suu kuin kissanpaskattu Saharan janoinen aavikko, päätä kivisteli, eikä yöpöydän virkaa tekevällä rahilla ollut edes vesilasia.
Puhumattakaan, että siinä olisikaan sitten jotain sisältöä ollut, vettä eli viinaa, sama sille muutoin kunhan vain jotain märkää.
Adolf Jullamolla oli krapula. Pahaenteisesti kääntymässä kärsittäväksi.
Voimat olivat lopussa, hädin tuskin jaksoi humeetti tyhjäkäynnillä raksuttaa. Sen nyt kuitenkin sai aikaiseksi, että kylmähiki niskassaan mietti tämän krapulan olevan pahemman kuin kuoleman. Tähän kun ei sitten lopputulemana kuolekaan ja vapautuminen maallista harmeista jää siten vain tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi itsensä utopistiseen tilaan saattaneen niskoille.
Aivan kohtuuttoman suureksi on sälytetty yksilölle tämä omavastuun osuus näissä maailmanparannushommissa.
Hajanaisia otteita viimepäivien edesottamuksista purjehtii harvakseltaan ohi, ei mitään vakavampaa; miesmurhia tai sellaista, pelkää äijäporukan töhöstelyä, jossa pääasiassa nuokutaan puolihorroksesta oiwallisten viinojen ansiosta ja jossa joku aina vuorollaan; nousuhumalan tuomassa riemussa julistaa äkin oivaltamaansa viisautta muille.
Sitten tyssäten evankeliuminsa, koska vastaanottajat eivät kyenneet sitä vastaanottamaan.
Mahalaukku kummeksii kun ei tule juotavaa sen paremmin kuin syötävääkään, jota sitäkään ei kyllä ole sen koommin kuulunut kun omistaja kolme päivää sitten ruokapöydästä nousi. Samoilla hiilihydraatin rippeillä tässä yhä körötellään ja proteiinia on jo pari vuorokautta joutunut vääntämään vatsan vyöstä aivojen eineiksi, sikäli mikäli viinan sekaan on mahtunut.
Venäläinen metwurstisiivu leijailee Adolf Jullamon silmien ohi, sekasortoinen humeetti käskee näykätä sen hampaisiin ja niin tehdäänkin; mitä sitä tyhjää - ei osu. Seuraavana ohi killuu pivollinen kohmeista puolukkasurvosta pilkkumissa, vesi herahtaisi kielelle, jos sitä vain mistä olisi ottaa. Ei - luovuttaa täytyy, sinne purjehtii tyhjään ja häipyy vähitellen.
Ylipäänsä kaikki suolaiset herkut jononaan lipuvat ohitse, suun niitä kuin vaistomaisesti hamuten, mutta luopuen herkästi tuosta ihanuudesta krapulaisen sinnittömyyden takia. Tahdonvoimista siinä lopulta on kyse, mutta viina lamauttamissa aivoissa ei ole kapasiteettia moiseen.
Jos mitään herkkuja ylipäänsä Adolf Jullamolla jääkaapeissaan ja varastoissaan lieneekin - siellä ovat ja pysyvät, tuosta tilasta ei nyt vaan niin vain kömmitä ylös ja aleta jollekkin.
Voimaannuttaminen vie aikaa ja vasta sisun yltyessä on ylösnousemuksen aika.
Jullamo kääntyy vällyn alla, tuntee samassa jääkylmän kosketuksen kupeessaan joka on paljastunut paidan helman hylkäämänä. Pistooli - se ensimmäisenä jysähtää humeettiin, piruako se siihen on joutunut? Entistä kylmemmät väreet vilistävät kalsealla iholla. Ei kai tässä sekopäissään vain ole tullut murheita mieleen?
Käsi siirtyy tunnustelemaan esinettä. Sileä on ja litteä, muttei ase, puteli perkele, mistä se tänne? Kiskoo sen esiin ja hämärässäkin valossa tunnistaa sen oitis itävaltalaista rommia sisältäväksi pelastukseksi. Suutelee järkyttyneenä pulloa.
Vapisevin käsin ottaa ja vääntää korkin auki, nuuhkaisee ja kääntää niillä töin pullonsuun suuhunsa ja pulputtaa. Tulinen neste valuu kurkkutorvea, osa tehoaineista imeytyy jo suoraan suun limakalvoilta ja paiskautuu humeetille menevään verenkiertoon, osa perinteisesti vatsan kautta.
Kun Jullamo lopulta kiskoo putelin huulistaan irti, alkaa jo helpottaa. Kuuskymppinen rommi tekee kyllä juuri sellaisen vaikutelman kuin mitä siltä olettaakin.
Tuossa tuokiossa humeetti käynnistyy, iho kuivahtaa, säryt ja tunkkaisuus katoaa, maailma muuttuu silmissä hyväksi ja yhteistyö vatsan kera käynnistyy lähes viivyttelemättä. Inventaario jääkaapille on hetkessä tehty ja ruokalista ilmestyy ilmiselvänä akkunan huuruun näkynä.
Muisti palaa ja pelaa kuin partaveitsi.
Vartin päästä ja toisen ryypin jälkeen välly lennähtää seinälle ja lavitsalta nousee kuin uudesti syntynyt iniminen, vääntäytyy permantoa pitkin ovelle, pujottaa koivet nutukkaisiin ja poistuu ulos direktiivin mukaiselle vedenheittotarpeelleen.
Palattuaan kaivelee ensimmäiseksi kännykän, tilaa pirssin puolille päivin ja käy laittamaan aamiaista. Saunan napsauttaa mennessään päälle, samalla kun puhaltaa lyhdyn sammuksiin.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi