SOiLET

SOiLET

Syvän sinisen kirjokannen uumenista pyyhältää äkin;
kukas muu - wanha veikko -,
huiskahäntä keskitalven ankarassa pärskyssä.

Jaappanilaisten mieliksi sen tekee,
huiskauttelee häntäänsä niin että loimuaa,
se on sikäläisten iäinikuisten jumalien merkki;
poikalapsia tarjolla,
hyvä syy idän nuorukaisille kamuta naisiensa selkään

Soilet huilaavat taivaanpiirin yli,
tanssivat ja soutavat kuin joutavat aikansa kuluksi;
ankara pakkanen täynnä jäätyneitä,
siveltimellä maalattuja rakkauden sanoja,
kiihottavia sanoja,
kiitoksen sanoja.

Oikein jos tarkaksi kuulimensa herkistää,
höristää henkeään pidätellen,
erottaa lasin takaa onnistuneen aktin riemunkiljaisun,
tai sitten se oli vain vilkkaan mielen kuvittama erhe.
Riettauden ihanaa syntiä.

Väkevimmät vihreät liukeavat hunnuksi,
valuvat Seulasten päälle uutimiksi;
haihtuvat pois,
kuin eivät iänkuun päivänä olisi olleetkaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!