HAMEENHELMOJA

HAMEENHELMOJA

Hiljalleen,
äänettömyyttä huokuen,
nousee jostain tunturien takaa valkoinen tuuli;
ensin haituvaisia,
satunnaisia huvittavia kipeneitä
jotka kieppuvat minnekkään osaamatta eeskahtaalle.

Ripisevää ääntä anorakin huppua vasten,
ikään kuin varovaista tunnustelua;
onko siinä tosiaan miehen raato kavunneena
matalan tunturin kiirelle lojumaan.

Kipenten keijutanssi yltyy tuulen innostumisen mukana,
ilma käy sikeämmäksi,
pienten pikkiriikisten hitusten tilalle
vaihtuvat hameenhelman kokoiset kosteat läystäkkeet.

Ne tarrautuvat kasvojen uriin,
sulavat ihon henkäyksessä
ja ryntäävät kuohuvina koskina tunturin lakea;
kiviä singoten innostuvat noroista puroiksi,
puroista pidättelemättömiksi virroiksi
hyytyen vasta emonsa kuohuvassa sylissä
kaukana hyisen aavikon rannalla.

Räntäsade ohittaa murrosiän
ja kasvaa hetkessä suloiseksi pyryksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!