LÄPiKOTAiSiN

LÄPiKOTAiSiN
 

Tykkyyntyneen maiseman hataran hennot,
poeettiset värit aamunkoissa;
tunturin päälle pysähtyneenä oion silmiäni,
mistä lentää kultasiipi?

Mitkä pastellit, mikä laheus - kaikki kohdallaan,
wiimeistä siveltimen vetoa myöten tyyten - taiten.

Ja niin herkällä kädellä lausuttua runoa
rikkumattomassa hiljaisuudessa,
tuulen huminan kaikottua,
että suolaiset pisarat pusertuvat silmäkulmista.

Hyytyvät oitis
ja leuan kärjestä kilisevänä virtana vuotavat
käsitellyn tekstiilin pintaa maahan,
yhtyen lumen kera yhdeksi sanaksi;
aloittaakseen hetken tullen valon voimasta matkansa
kaikkien norojen äitiin.

Kajeen muuntuessa ensimmäisiksi säteiksi;
kutittaen ahavan paahtamaa ihoa,
havahdun lumouksesta,
ryhdyn kirjaamaan ylös näkemääni.

Lasken alas tuleni ääreen, poistan sielusta kääreen
ja nautin kaikesta läpikotaisin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!