HOHOiLUA

HOHOiLUA

Kiviaavikolla tunturin kiirellä poroja,
maaruskaa avaruuden reunalla upeina vöinä;
on hidastettava hengittämään suloa.

Pysähtyminen raviin,
tosin osin tielle,
sillä penger on ainakin yhtä jyrkkä
kuin ryöttäsyntisen vastamäki paratiisiin.

Hohoilua autiossa maassa,
hassunkurista yksinpuhelua ilman kaikua.
Tonttipula poissa,
rakentamatonta impimaata ylt'ympäriinsä,
jokahiseen silmänkantamattomaan.

Jumalatkaan eivät ole kotona,
lienevät kuuntelemassa palvelijoidensa saarnoja,
että osaavat olla jälkikäteen samaa mieltä.

Kaarneet pitävät oppituntia pojilleen pahtaalla,
vaikka luonnot ovat hurjia.
Nälkä pitää yllä motivaatioita,
Nokian nuoriso-ohjaajaa ei tarvita.

Luonto - sehän se vetää korpinpojankin puuhun,
vaikkei ensimmäistäkään käkkärää ole näkyvillä;
ainaskaan viidenkymmenen kilometrin säteellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!