SUUNTAKiVET
Hiirolan Antsalla oli useampia vaihtoehtoja. Hän seisoi rannioiden risteyksessä, oli tullut yhtä myöten niistä. Puuskuttaen, hieman lämmenneenä kierteli polun kaikki mutkat ja koukut. Ei lähtenyt oikomaan vaikka joissakin kohtaa se ehken olisi kannattanut. Ei viitsinyt lähteä urheilemaan kantamuksensa takia. Tällaisessa mastossa tällä kohtaa.
Nyt olisi päätettävä.
Antsa pujotteli rensselit hartioiltaan ja laski riipin jäkälikköön, nojalleen orastavaa kuoston typsyä vasten. Kaivoi sivutaskusta maastokuvioisen viikatun sadeviidan ja asetteli sen mättään päälle. Kaiken hulvatun varalta, jos sattuisi kostea olemaan. Kykistyi ja istahti sitten viitan päälle.
Kaiveli lyyssin taskusta tupakkivehkeet, Antsa oli wanhanliiton mies. Sytytti postonin, makusteli ja puhalsi savun myötätuuleen. Vilkaisi tulosuuntaansa, sitten meno-, vielä kelloa ja aurinkoa. Tuli siihen tulokseen, että harju jolla porojen rannio kiemurteli, oli lounas-koillinen suunnassa. Ja tällä kohtaa toinen, risteävä rannio selvästi oli lähes poikittain - kaakko-luoteissuunnassa.
Molemmat kyllä kohtuudella veisivät tavoitteeseen päin, mutta kumpaa nyt kannattaisi. Kunnollista muistikuvaa alueen maastosta ei enää ollut, sen verta kauan oli aikaa ennättänyt soljua ohi viimeisistä kulkemisista näillä tanhuvilla.
Hiki kuivahti otsalla ja selän nihkeys alkoi myös hellittää. Salaperäisesti, tyhjästä ilmestyi kuivalihan kappale hyppysiin, toiseen niibi. Siinä istui kulkija kiireettömänä pohdiskelemassa vaihtoehtoja mukavimman päälle. Sitä alinomaista hoppua ei ollut, puuttui kokonaan matkasta. Hyvä mieli oli, rento, rauhallinen ote joka takasi että eteenpäin mennään systemaattisesti, poukkoilematta kuin poron miessi.
Sen paljon tuli vuoltua Antsalla kuivalihaa, että piti kurottaa kantamuksestaan vielä puteli. Kiersi korkin auki ja kulautti hyvän tujauksen hui-haijuomaa. Pisti pois ja antoi maailman olla niine hyvineen.
Tovin pähkäiltyään kaivoi reisitaskusta sisnan kappaleen. Otti sen sisältä kolme kiveä pivoonsa; punertavan, vihertävän ja mustahkon. Toisella kädellä laskosti sisnapalan auki eteensä maahan. Ryhtyi sitten intensiivisesti tuijottamaan molempien rannioiden välimaastoon. Tuijotti ja tuijotti, niin että silmiä jo väsytti tihrustaissa. Lopulta joku näköpiirin rajamailla liikahti. Yhteys syntyi tuntemattomaan salamannopeasti. Se tuntui munaskuita myöten.
Yhä tuijottaen liikahduksen kohtaa kaukana jossakin lausui ääneen kysymyksen: "Koilliseenko?"
Samaan aikaan pudotti pivossaan ravistelemat kivet sisnan kappaleelle ja katsoi tulosta. Punerva kivi oli lähempänä mustan puhuvaa. Noukki kivet ja kääräisi ne nyyttiin. Sulloi sitten sen takaisin reisitaskuun. Asettui sitten aloilleen helpottuneena ja sytytti uuden postonin.
Kun oli saanut tupakoitua, pujotteli riipin hartiolleen, oikoi ja järjesti rensselit. Vilkaisi ympärilleen ja lähti oijustamaan luoteeseen johtavaa ranniota.
Nyt olisi päätettävä.
Antsa pujotteli rensselit hartioiltaan ja laski riipin jäkälikköön, nojalleen orastavaa kuoston typsyä vasten. Kaivoi sivutaskusta maastokuvioisen viikatun sadeviidan ja asetteli sen mättään päälle. Kaiken hulvatun varalta, jos sattuisi kostea olemaan. Kykistyi ja istahti sitten viitan päälle.
Kaiveli lyyssin taskusta tupakkivehkeet, Antsa oli wanhanliiton mies. Sytytti postonin, makusteli ja puhalsi savun myötätuuleen. Vilkaisi tulosuuntaansa, sitten meno-, vielä kelloa ja aurinkoa. Tuli siihen tulokseen, että harju jolla porojen rannio kiemurteli, oli lounas-koillinen suunnassa. Ja tällä kohtaa toinen, risteävä rannio selvästi oli lähes poikittain - kaakko-luoteissuunnassa.
Molemmat kyllä kohtuudella veisivät tavoitteeseen päin, mutta kumpaa nyt kannattaisi. Kunnollista muistikuvaa alueen maastosta ei enää ollut, sen verta kauan oli aikaa ennättänyt soljua ohi viimeisistä kulkemisista näillä tanhuvilla.
Hiki kuivahti otsalla ja selän nihkeys alkoi myös hellittää. Salaperäisesti, tyhjästä ilmestyi kuivalihan kappale hyppysiin, toiseen niibi. Siinä istui kulkija kiireettömänä pohdiskelemassa vaihtoehtoja mukavimman päälle. Sitä alinomaista hoppua ei ollut, puuttui kokonaan matkasta. Hyvä mieli oli, rento, rauhallinen ote joka takasi että eteenpäin mennään systemaattisesti, poukkoilematta kuin poron miessi.
Sen paljon tuli vuoltua Antsalla kuivalihaa, että piti kurottaa kantamuksestaan vielä puteli. Kiersi korkin auki ja kulautti hyvän tujauksen hui-haijuomaa. Pisti pois ja antoi maailman olla niine hyvineen.
Tovin pähkäiltyään kaivoi reisitaskusta sisnan kappaleen. Otti sen sisältä kolme kiveä pivoonsa; punertavan, vihertävän ja mustahkon. Toisella kädellä laskosti sisnapalan auki eteensä maahan. Ryhtyi sitten intensiivisesti tuijottamaan molempien rannioiden välimaastoon. Tuijotti ja tuijotti, niin että silmiä jo väsytti tihrustaissa. Lopulta joku näköpiirin rajamailla liikahti. Yhteys syntyi tuntemattomaan salamannopeasti. Se tuntui munaskuita myöten.
Yhä tuijottaen liikahduksen kohtaa kaukana jossakin lausui ääneen kysymyksen: "Koilliseenko?"
Samaan aikaan pudotti pivossaan ravistelemat kivet sisnan kappaleelle ja katsoi tulosta. Punerva kivi oli lähempänä mustan puhuvaa. Noukki kivet ja kääräisi ne nyyttiin. Sulloi sitten sen takaisin reisitaskuun. Asettui sitten aloilleen helpottuneena ja sytytti uuden postonin.
Kun oli saanut tupakoitua, pujotteli riipin hartiolleen, oikoi ja järjesti rensselit. Vilkaisi ympärilleen ja lähti oijustamaan luoteeseen johtavaa ranniota.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi