ERMEi HOVATAN AAMU
Alkukeväänyön vitiä varistava lumipyry on
hiljaisen vuodenajan paras juoruakka,
hirisee urpiaisukko ja iskee silmää nuorikolleen
kun astun taipaleelle aamunkoissa varhain.
On huomen mitä parhain.
Läpikotaisin lempeällä, wiattomalla mielellä tässä olen,
noo - enintään ehken - kehveli vieköön;
kaikki maailman murheet aivojani kalvaen.
Joltisenkin tovin taivallettuani palasta
huomaan sitä myöten ketun juosta vitvetelleen.
Vesiselviä merkkejä jättänyt;
kusaissut pökkelöön tuossa,
tuossa kuoston kylkeen merkin tarkoin asettanut,
lirun lasettanut vinkiksi:
Neidot, morsiot - no Mikko täällä hei!
Tuossa tavoittanut lajitoverin helminauhan.
Mutta jäljet heti kohta eroavat,
toinen toisaalle lähtenyt, toinen toisaalle.
Wähän matkaa kuljettuani hokasen,
toistumiseen yhtyneet.
Jotain kai jäänyt ketunhampaankoloon,
tahi sitten se Kettusen neiti Riukujängästä
on osautunut samalle taholle.
Kisattu on jo selvästi, jäljet kertovat.
Ne eivät petä tottunutta lukijaa.
Jatkan matkaa ja lukemista.
Vain likaisessa mielikuvituksessani voin kuvitella,
viattoman, putipuhtaan sieluni silmillä ilmi tuon tuokion.
Yksinkertaisen, paatuneen - kyynisen sieluni silmillä sen,
kuinka kettuherra ensin sipittänyt on - yhym,
huumaavia sulosointuisia säveliä neitokaisen korvaan.
Tilu-lii, tilu-lii, tilu-lii.
Heh - luritellut ylistystä oiwista einesmaista,
hienoista säistä, upeista häistä,
tuoreista hiirenpäistä tarjolla.
Lemmen varjolla.
Ynnä Kamasutrasta ja muusta ammattikirjallisuudesta
joissa neuvotaan asennot, temput ja lemput,
veikeät leikit ja keikistykset,
kiikut ja liikut mennen sekä tullen.
Sulle ja mulle, nämä konstit, elkeet ja vinkeet.
Siis teille vai meille?
Mutta merkeistä päätellen kettukuoman juonet
eivät tainneet tehota. Ähäkutti!
Imartelu ei tainnutkaan purra. Ähä-ähä!
Tiimellyskentän jälkeen jäljet eroavat,
kulkevat eripuolta polkua.
Etenen höpöjä tuumaillen.
Mutta täällä taas, sopuun päästy - jäljet yhtyvät.
Niinkö on neito sittenkin uskonut Mikon jaarituksia,
hunajaisia lemmenloruja. Ylimalkaisia puolitotuuksia.
Jäljistä päätellen on.
On antanut puhua päänsä täyteen pötyä kettuneiti.
On kyyristinyt, siirtänyt häntänsä somasti syrjään,
antanut nousta selkään tuossa ja purra niskaan,
päästänyt sisään.
Aamuyön jahkailu on muuttunut lopulta
puuskaisen hurmion kiivaaksi tiimaksi,
tuliseksi lemmeksi juoruilevan hangen pinnalla.
Alkukeväänyön vitiä varistava lumipyry on
hiljaisen vuodenajan paras juoruakka,
hirisee urpiaisukko ja iskee silmää nuorikolleen
kun astun taipaleelle aamunkoissa varhain.
On huomen mitä parhain.
Läpikotaisin lempeällä, wiattomalla mielellä tässä olen,
noo - enintään ehken - kehveli vieköön;
kaikki maailman murheet aivojani kalvaen.
Joltisenkin tovin taivallettuani palasta
huomaan sitä myöten ketun juosta vitvetelleen.
Vesiselviä merkkejä jättänyt;
kusaissut pökkelöön tuossa,
tuossa kuoston kylkeen merkin tarkoin asettanut,
lirun lasettanut vinkiksi:
Neidot, morsiot - no Mikko täällä hei!
Tuossa tavoittanut lajitoverin helminauhan.
Mutta jäljet heti kohta eroavat,
toinen toisaalle lähtenyt, toinen toisaalle.
Wähän matkaa kuljettuani hokasen,
toistumiseen yhtyneet.
Jotain kai jäänyt ketunhampaankoloon,
tahi sitten se Kettusen neiti Riukujängästä
on osautunut samalle taholle.
Kisattu on jo selvästi, jäljet kertovat.
Ne eivät petä tottunutta lukijaa.
Jatkan matkaa ja lukemista.
Vain likaisessa mielikuvituksessani voin kuvitella,
viattoman, putipuhtaan sieluni silmillä ilmi tuon tuokion.
Yksinkertaisen, paatuneen - kyynisen sieluni silmillä sen,
kuinka kettuherra ensin sipittänyt on - yhym,
huumaavia sulosointuisia säveliä neitokaisen korvaan.
Tilu-lii, tilu-lii, tilu-lii.
Heh - luritellut ylistystä oiwista einesmaista,
hienoista säistä, upeista häistä,
tuoreista hiirenpäistä tarjolla.
Lemmen varjolla.
Ynnä Kamasutrasta ja muusta ammattikirjallisuudesta
joissa neuvotaan asennot, temput ja lemput,
veikeät leikit ja keikistykset,
kiikut ja liikut mennen sekä tullen.
Sulle ja mulle, nämä konstit, elkeet ja vinkeet.
Siis teille vai meille?
Mutta merkeistä päätellen kettukuoman juonet
eivät tainneet tehota. Ähäkutti!
Imartelu ei tainnutkaan purra. Ähä-ähä!
Tiimellyskentän jälkeen jäljet eroavat,
kulkevat eripuolta polkua.
Etenen höpöjä tuumaillen.
Mutta täällä taas, sopuun päästy - jäljet yhtyvät.
Niinkö on neito sittenkin uskonut Mikon jaarituksia,
hunajaisia lemmenloruja. Ylimalkaisia puolitotuuksia.
Jäljistä päätellen on.
On antanut puhua päänsä täyteen pötyä kettuneiti.
On kyyristinyt, siirtänyt häntänsä somasti syrjään,
antanut nousta selkään tuossa ja purra niskaan,
päästänyt sisään.
Aamuyön jahkailu on muuttunut lopulta
puuskaisen hurmion kiivaaksi tiimaksi,
tuliseksi lemmeksi juoruilevan hangen pinnalla.
Oh-show-tah hoi-ne
Onpa hyvännäköinne, ihana kettuli!!!
VastaaPoistaKettu on sitten kaunis eläin.
VastaaPoistaOnneksi niitä luonnossa vielä elää, tosin enpä ole siten Repolaista nähnyt kuin kerran.
Kaikkea ei tarvitse nähdä.
Hannelle:Ketut ovat paremman näköisä luonnossa kuin vuorineuvoksen eukon kaulalla.
VastaaPoistaHuhtikuunnoidalle:No e tarvitse nähdä, mutta täällä Tunturi-Lapissa niitä vaikuttaa olevan nyt ihan haitaksi saakka.