SYRJÄSiLMÄiLEN
Havahdun nuotiolla ilman mitättöminpäänkään
järjenkipeneeseen vivahtavaa syytä.
Auringon säde kutittaa poskesta,
mutta niinhän se aina.
Syrjäsilmäilen.
Tuli lähes hiipunut, jäljellä vain haalean haikea hehku.
Haituileva savu kiertelee puunrunkoa mukaillen,
vaikuttaa kun sitäkään ei huvittaisi haihtua pois.
Tuuleen soutava sotka narskuttaa.
Porskuttaa, kiertää tytön ympäri ympyrää
tumman lammen tyvenessä sulassa.
Sovussa jäänreunan kirkuvien lokkien kera.
Tyrehdytän lähes lässähtäneen intoni,
kurotan taitseni, lisään muutaman tervaisen tulipuun.
Pian rätisee ja ritisee taas iloisesti,
tunne on käsin kosketeltavan herkkä,
hämy metsän päädyn vyöryy ylle.
Kummasti vain sauhu tenhoo
kun poissa on muu pauhu ja touhu.
Vain nuotio - sen loimu, leimahtava - tyyntyvä roihu.
Vironnut väsähtää uudelleen,
kallistuu taljoille, alkaa vetämään hirsiä.
Oh-show-tah hoi-ne
Kaiken tuon jo moneen kertaan nähneenä, eläneenä on ihanaa ihastua uneen, jossa kaikki säilyy elävämpänä kuin komputterin muistioissa. Mutta kerrot sen meille TÄNÄÄN. kiitos!
VastaaPoistaUtu Kalle:
VastaaPoistaOle hyvä.
Tämä on ihan Zen. Osata äärimmäisellä tarkkaavaisuudella sulautua hetkeen, ja kuvata se noin rikkaasti, valppaasti.
VastaaPoistaMarjatalle:
VastaaPoistaZen ja kuinka äärimmäisellä tarkkaavaisuudella sulaudutaan hetkeen.
Sinäpä sanoit sen paremmin :-)
VastaaPoistaMarjatalle:Vahinkoja sattuu vahinkoja tehdessä.
VastaaPoista