maanantai 13. huhtikuuta 2009

ELÄMÄN PUU



ELÄMÄN PUU

Joskus näihin aikoihin, huhtikuun puolivälissä, vaikkakin huhtikuuta ei vielä ollut tuolloin keksittykään, eikä montakaan muutakaan kuuta; taivas putosi inimisten niskaan.

Koillisen suunnasta - siis idästä päin, sieltä mistä aurinko yleensä tulee, mutta alkaa rusottaa jo varhain aamunkoissa, sieltä tuli uusi aurinko, iski maahan ja veteen. Oli savua, jyskettä ja pauketta. Tulta ja tappuraa. Muutti kalpean yön päiväksi. Kasvatti hetkessä valtavan tammen, elämän puun. Synnytti tarinan ja tarun. Pani inimisen kumartamaan wahvemmalleen.

Satoi koko kevään mustaa vettä, lounatuuli toi sitä pilvinä mantujen ylle ja valutti mustana sateena maahan. Maailmanloppu oli lähellä, ainakin sen merkit. Tapahtuma hipaisi inimisten mieltä syvältä, kosketti ikuisiksi ajoiksi, jätti pysyvän merkin myöhemmin keksittävään sieluun.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Raavas mies, Koje, oli aamuvarhaisella noussut kodasta, taljojen alta, lämpimän naaraansa vierestä. Oli selvinnyt puuhilleen ilman aamukahvia, vyöttänyt ja varustanut itsensä sekä lähtenyt talsimaan työmaalleen päin kodan seinustalta nappaamaansa kuivalihaa natustellen. Ei häirinneet muun maailman murheet isommin jykevää, karkeatekoista päänuppia ja vantteraa vartta.

Päällimmäisenä oli ruoka-aineet ja niistäkin liha ja veri, kehon rakennustarvikkeet. Naaras ja penikat haalivat leirin lähiympäristöstä muun tarvittavan syötävän, jos minkä kynsiinsä saivat.

Koje käveli eläinten alunperin tekemää polkua joka tosin oli selvästi parantunut hänen sitä eeskahtaalle jo viikkokauden kulkeneena. Polun päässä odotti puolitekoinen peuranpyyntikuoppa varustajaansa.

Vaistomaisesti hän tuli katsoneensa olkansa yli takakäteen. Ensi vilkaisulla se oli vain kirkas piste oudossa suunnassa. Kun mies seuraavan kerran kurkisti, valo oli jo auringon kokoinen, mutta yhä samassa suunnassa ja sitä paitsi toinen aurinko näytti alkava kajastaa siltä päin mistä pitikin. Kaksi aurinkoa tänä aamuna?

Tämä herätti levottomuutta, mutta Koje taivalsi silti eteenpäin. Sitten alkoi korva erottaa jo kohinaa. Kun hän vilkaisi taakseen valo oli nyt kymmenen auringon kokoinen ja poltti silmiä. Vaikutus oli lamaannuttava. Sekunnin murto-osan

Koje mietti naarasta ja jälkikasvuaan, sitten tuntiessaan hehkun ja tuulen, loikkasi sivuun kallion koloon. Tuiskahti turvalleen kevätloskaan. Ilma lämpeni hetkessä, kohina muuttui jyrinäksi ja pauhuksi. Puut taipuivat kestokykynsä rajoille, muutama räiskähti poikki, hennoimmat oksat lehahtivat liekkeihin vaikka muuten oli vielä keväisen kosteaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Samassa hetkessä kaikki oli jo ohi. Sälöytyneitä puita, savuavia risuja, sohjoista lunta. Muuan sälö törrötti käsivarresta, Koje kiskaisi sen irti ja heitti maahan.
Verivana alkoi norumaan ihoa myöten, sitä tuskin huomasi.

Mies tarkasteli ympäristöään pelokkaana. Ikinä hän ei ollut nähnyt tällaista hetkessä syntynyttä tuhoa. Ukon juhlan hän toki oli nähnyt, aina monta kertaa kesässä, taivaalta iskevine vasamoineen. Nähnyt jopa Ukko ylijumalan sytyttämiä tulipaloja, muttei koskaan tällaista wihan pitoa.

Sitten palasi mieleen naaras ja penikat. Koje kokosi rähmälleen tuiskahtaessaan hylätyksi tulleet tarpeensa ja käännähti kiiruusti astelemaan takaisin paluujäljilleen.

Jonkun ajan kuluttua hän saapui tuliasennolleen, havaitsi paikoilleen lysähtäneen kodan ja sikin sokin lennelleet ja sinkoutuneet vähäiset tarvekalut.

Kiiruhti viimeiset metrit juoksujalkaa ja kohotti lievettä, naaras makasi turkiksen alla otsa verta noruen, mutta hengittäin, syvässä jumalan unessa. Pieni noin vuoden ikäinen tyttöraasu yritti hamuta emänsä nisää ja parahteli kärttyisästi koska ei ulottunut kunnolla.

Toinen lapsi, noin parivuotias poika makasi nuotiossa, keho osittain palaneena, kotapuu kaulan ja -toinen rinnan päällä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mies parahti myös, tai pikemminkin huudahti, nosti ensimmäisenä pikkutytön pois rytöläjästä ja asetti turkisten päälle syrjemmälle sekasotkusta. Sitten hän otti naaraan hartioista ja kiskoi lapsen viereen. Kävi hakemassa villisian rakon ja valutti siitä vettä naaraan kasvoille. Hetkisen päästä näkyi elonmerkkejä ja naaras räpytteli pelokkaana silmiään samalla kuin silmäili ahdistuneena ympärilleen.

Koje jätti nämä, nousi ja käveli takaisin kodalle, nosti kotapuut pojan päältä. Kaappasi lapsen syliinsä ja siirsi sen kauemmaksi vielä elossa olevista, peitteli ja käveli takaisin naaraan ja pikkutytön luo.

Aamu valkeni lopulta, naaras nyyhkytti, mutta antoi pienokaiselle rintaa. Mies oli selvästikin poissa tolaltaan, vaikka elämisen kannalta oleelliset toiminnot pelasivat.

Kun hän sitten sattui lopulta vilkaisemaan lounaan suuntaan, antoi siis periksi häntä vaivanneelle asialle, mysteerille, hän yllättäen huomasi, että taivaalle oli kasvanut valtava tammi. Puu joka ulottui taivaankanteen saakka ja jonka latvusto ulottui lähes taivaanpiirin yltä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Noin 4000 vuotta myöhemmin jossakin päin Suomi nimistä maata, kourallinen inimisiä on pysähtynyt pohtimaan mihin maailma on menossa ja kannattaako enää edes yrittää alkaa millekkään vai antaako asioiden vain mennä tätä hullua, inimisten ahneuden ja vallanhimon aikaan saamaa katastrofia kohden.

Pelastukoon ken voi!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä ELÄMÄN PUU tulevaisuutta miettivälle!
........
I.N.R.I. (Insignia Naturae Ratio Illustrat – järki valaisee luonnon merkit!).

6 kommenttia:

  1. Kaikki kannattaa ja mikään ei kannata. Luulee peikko ja lähtee istuttamaan omenapuun.

    VastaaPoista
  2. Viime kesänä istutin kirsikka- ja omenapuun, vaikka tiesin, ette se kannata.
    Vai kannattiko? Mistäs tuon tietäisi?
    Eräs minua viisaampi sanoi:"Istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaani nuolee."
    Ehkä se sitten kuitenkin kannatti.

    VastaaPoista
  3. Isopeikolle:
    Kannatan istuttamista, toivottavasti oppii. Ei vain olisi pahkeinen vieköön Antonovkaa?

    Hejokolle:
    Hyvää istuttamista taas tulevanakin kesänä.

    VastaaPoista
  4. Tuhonmerkeistä innostuneena lupaa istuttaa tulevana kesänä puun. Vaik' kaik' männyt on, toivo ei suostu kuoloon.....

    VastaaPoista
  5. Ilman muuta omenapuu kannattaa istuttaa, on siitä ainakin iloa pupuille, ne voivat kaluta varret jo samana päivänä -- jos ei itse ehditä nauttia hedelmistä enää myöhemmin ;)

    Upea tarina! Tykkäsin tästä isosti; ikiaikaisen aito tunnelma.

    VastaaPoista
  6. Hevoiselle:Puun istutus kannattaa aina!

    Kutuharjulle:Kevät on uuden elämän alku, uuden puun istutuksen aika.
    Kiitän.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi