TEERENPELiÄ
Tumman, uhkaavan, hypnoottisen outametsän takana alkavassa synkässä korvessa, sen uumenissa piilevän lampareen rasvatyventä, mustaa kalvoa sousi muudan kalvakka joukainen. Wäkevä kokenut jäärä. Oli juuri nostanut pitkän valkean letkun päässä killuvan höyhenpeitteisen kallonsa ja mustakeltaisen nokkansa täynnänsä uistinvitaa. Sitä roikkui kahtapuolta nokkaa kun se käänteli katsettaan rannan suunnassa idästä länteen varuillaan.
Veteenkurotuksen jäljiltä yhä kosteat, vesipisaroita valuvat wankat siipispankkojen hartiat törröttivät yläviistoon ja jostain kuusen latvojen raosta siilautuva kultaisen kehrän valo kohtasi pisarat tismalleen oikeassa kulmassa saaden ne hohtamaan hopeisina jonkun, kenties tuntemattoman kulkijan silmiin.
Ja lamparetta ympäröivää tumman tiheää rantaviitaa todella hallitsi joku tuntematon, hiljainen näkijä. Se oli tullut joukaiselle eräänä päivänä selväksi. Sitä tarkkailtiin kyllä. Jonkun näkymättömän toimesta.
Vaistomaisesti valkoinen jätti oli karttanut aivan rannatuntumaan menoa ja siellä oleilua. Hyvältä turvapiirin rajalta vaikutti mustien kuusten peilikuva vedessä. Vapaata uimatilaa ei tosin jäänyt kovinkaan paljon, mutta sentään toimeentullakseen ravinnon suhteen jotakuinkin kyllin kun sikseen tuli.
Suuri valkoinen oli hieman huolestunut. Jo pari päivää se oli odotellut puolisoaan tulevaksi, mutta ei vaan kuulunut. Ainakaan kaupanesteitä ei ollut. Vähäläntä maa jossa lampare sijaitsi oli toista vuosikymmentä sitten kikkailtu unionin jäseneksi.
Mahtavaa joukaista alkoi kalvamaan epäilys, että rakastetun kohtaloksi olisi koitunut sittenkin joku uusi rahoitusinstrumentti. Ne olivat nykyään kaikki tuuliajolla, hujan ja hajan kuin Jokisen eväät - levällään.
Lama oli iskenyt väkevällä wimmalla ja voimalla maahan, tosin sitä nämä unionin edusmiehet vähättelivät, pelkäsivät tulla kansansa eteen tosiasiat käsipuolessa. Mutta asiasta yhdeksänteen, kevät teki tuloaan kaikin voimin ja toimiin oli ryhdyttävä lamasta huolimatta.
Jostakin muun maan puolelta, suurten jänkäin yli kantautui jo lentäväin kurkein huuto ja yhteydenpitokailotus. Sotkapari kiisi puiden latvojen tasalla lampareen yllä, kiepahti tiukassa kaarrossa kahdeksikon, heitti immelmannin, antoi sakata kaatuvalle siivelle ja pujahti sitten alakierteen kautta lampareen pintaa viistäen ja siivistö viheltäin, kuten sotkilla on tapana kautta ikiaikain.
Ei ne uuttua havainneet, eivät ensimmäistäkään varteen otettavaa onsia edes johon olisi voinut perhekunnan perustaa. Koukkasivat yläviistoon ja lensivät kauas pois. Norjaan, veikkasi joukainen.
Monisatapäinen hanhiletka oli juuri ylittämässä korkealla korven yllä. Verkkaan läiskivät siivet antaen vauhtia pohjoisen soille menoon. Niiden HONK-HONK ja honk-äänet kantautuivat lampareelle saakka.
No nyt vihdoinkin, jostakin muuttajien suunnasta kuului tuttu trumpetti.
- Mitä se nyt horisee ja koko kansalle tänne tulemistaan kailottaa?
Pian tänne tulee kaikenkarvaista töllistelijää ja hölisijää ja vahtaajaa. Ei tässä perheen rakentamisvaiheessa niin kauheasti mitään erikoisseurantaa erikseen tarvittaisi tahi kaivattaisi. Työrauha se pitää linnullakin olla - Prkl.
Jo näkee - näreidenlatvojen takaa pilkistää nokka, sittemmin, tuokiota myöhemmin jo kulkku, valkeat siivet ja koko keho. Oma muru sieltä tulla vääntää, aloittaa laskuliidon, tempaisee räpylät tanaan, vastahankaan laskutelineiksi.
- Somastipa pärskyy vesi, tuolainen soman pyöreä, pullakka ruho. Ketehen - nyt laskeutuu jo perä veteen ja vauhti tyssää tyystin. HEH - minun kulta.
Joukaisrouva lähtee soutamaan kohden puolisoaan, sitä voidaan pitää jo varmana, olivat kihlanneet toisensa vuoden vaihteessa Juutinrauman lahukassa ja sitten sopineet tapaamisesta lisääntymis- ja perheen perustamismielessä jossakin päin tätä arktista seutua.
Se oli kummallakin ollut heti ensipalavereista alkaen selviö, että mihinkään urbaaniin kulttuurin ei lapsia tuotettaisi. Se ilmiö oli loppuun kulunut.
Kun tavoittavat toisensa, suorittavat viralliset menot ja kiemurat, ne mitkä yleensä teerenpeliin kuuluvat. Kietovat kaulansa solmuun toisensa kera ja suovat toisensa tuta huuman. Tiiviisti harrastavat kanssakäymistä ja mukavaa sipipeliä. Ei ylety aikaa nokan puuterointiin.
Lampareen keskeltä kohoaa yllättäin pieni saari, parin askeleen mittainen, saari kuitenkin. Sinne lipuvat verkkaisesti kuherrellen - valkea pariskunta. Kiipeävät saaren jalustaa pitkin vielä kostealle maalle, vaimo paarustaa pyllyellen edellä ja kääntää sitten ujosti punastuen taapäin puolisoonsa:
- Tuletkos siitä jo? Köriläs!
Joukaisukko hymähtää perin juurin myönteisessä mielessä, nousee naaraansa selkään ja sulkee silmänsä sekä antaa aatostensa vaellella sinne tahi tänne.
Aika kuluu omaa tahtiaan, mitään ei näytä tapahtuvan. Pesän kasaaminen on loppunut jo aikaa sitten ja rouva vaan odottaa.
Vasta noin vuoden päästä esiin muljahtaa suuri kapseli, sinivalkoinen muna. Sitä ihmettelemään kerääntyy joukko lähipiirin asukkeja. Mutta kukaan ei sano sanaakaan, ihmettelevät vain vaitonaisina.
Joukaisvaimo ei hievahdakkaan munansa päältä, hautoo vaan yhteen palaan ja ukko kantaa einestä alvariinsa, milloin kortetta, milloin uistinvitaa, molemmat rouvat erikoisherkkuja ja hyppää munan päälle aina siksi toviksi, että puoliso pääsee verryttelemään koipiaan. Suonta se pakkaa vetämään sellainen istumatyö ja pakaralihaksisto vetäytyy lähes kelvottomaan kuntoon. Tuskin tulisi nyt mieleenkään uutta munaa alkaa suunnittelemaan.
Kaarneet vaikkakin ovat haaskalintuja, ovat ne myös viisaita. Muudan niistä asettuu pitkän näreen latvaan ja kronkkuu:
"Haudo mitä haudot! Saat hautoa vielä kolmatta kevättä ennen kuin siltä kuoriutuu uusi kansa!"
Tumman, uhkaavan, hypnoottisen outametsän takana alkavassa synkässä korvessa, sen uumenissa piilevän lampareen rasvatyventä, mustaa kalvoa sousi muudan kalvakka joukainen. Wäkevä kokenut jäärä. Oli juuri nostanut pitkän valkean letkun päässä killuvan höyhenpeitteisen kallonsa ja mustakeltaisen nokkansa täynnänsä uistinvitaa. Sitä roikkui kahtapuolta nokkaa kun se käänteli katsettaan rannan suunnassa idästä länteen varuillaan.
Veteenkurotuksen jäljiltä yhä kosteat, vesipisaroita valuvat wankat siipispankkojen hartiat törröttivät yläviistoon ja jostain kuusen latvojen raosta siilautuva kultaisen kehrän valo kohtasi pisarat tismalleen oikeassa kulmassa saaden ne hohtamaan hopeisina jonkun, kenties tuntemattoman kulkijan silmiin.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Ja lamparetta ympäröivää tumman tiheää rantaviitaa todella hallitsi joku tuntematon, hiljainen näkijä. Se oli tullut joukaiselle eräänä päivänä selväksi. Sitä tarkkailtiin kyllä. Jonkun näkymättömän toimesta.
Vaistomaisesti valkoinen jätti oli karttanut aivan rannatuntumaan menoa ja siellä oleilua. Hyvältä turvapiirin rajalta vaikutti mustien kuusten peilikuva vedessä. Vapaata uimatilaa ei tosin jäänyt kovinkaan paljon, mutta sentään toimeentullakseen ravinnon suhteen jotakuinkin kyllin kun sikseen tuli.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Suuri valkoinen oli hieman huolestunut. Jo pari päivää se oli odotellut puolisoaan tulevaksi, mutta ei vaan kuulunut. Ainakaan kaupanesteitä ei ollut. Vähäläntä maa jossa lampare sijaitsi oli toista vuosikymmentä sitten kikkailtu unionin jäseneksi.
Mahtavaa joukaista alkoi kalvamaan epäilys, että rakastetun kohtaloksi olisi koitunut sittenkin joku uusi rahoitusinstrumentti. Ne olivat nykyään kaikki tuuliajolla, hujan ja hajan kuin Jokisen eväät - levällään.
Lama oli iskenyt väkevällä wimmalla ja voimalla maahan, tosin sitä nämä unionin edusmiehet vähättelivät, pelkäsivät tulla kansansa eteen tosiasiat käsipuolessa. Mutta asiasta yhdeksänteen, kevät teki tuloaan kaikin voimin ja toimiin oli ryhdyttävä lamasta huolimatta.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Jostakin muun maan puolelta, suurten jänkäin yli kantautui jo lentäväin kurkein huuto ja yhteydenpitokailotus. Sotkapari kiisi puiden latvojen tasalla lampareen yllä, kiepahti tiukassa kaarrossa kahdeksikon, heitti immelmannin, antoi sakata kaatuvalle siivelle ja pujahti sitten alakierteen kautta lampareen pintaa viistäen ja siivistö viheltäin, kuten sotkilla on tapana kautta ikiaikain.
Ei ne uuttua havainneet, eivät ensimmäistäkään varteen otettavaa onsia edes johon olisi voinut perhekunnan perustaa. Koukkasivat yläviistoon ja lensivät kauas pois. Norjaan, veikkasi joukainen.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Monisatapäinen hanhiletka oli juuri ylittämässä korkealla korven yllä. Verkkaan läiskivät siivet antaen vauhtia pohjoisen soille menoon. Niiden HONK-HONK ja honk-äänet kantautuivat lampareelle saakka.
No nyt vihdoinkin, jostakin muuttajien suunnasta kuului tuttu trumpetti.
- Mitä se nyt horisee ja koko kansalle tänne tulemistaan kailottaa?
Pian tänne tulee kaikenkarvaista töllistelijää ja hölisijää ja vahtaajaa. Ei tässä perheen rakentamisvaiheessa niin kauheasti mitään erikoisseurantaa erikseen tarvittaisi tahi kaivattaisi. Työrauha se pitää linnullakin olla - Prkl.
Jo näkee - näreidenlatvojen takaa pilkistää nokka, sittemmin, tuokiota myöhemmin jo kulkku, valkeat siivet ja koko keho. Oma muru sieltä tulla vääntää, aloittaa laskuliidon, tempaisee räpylät tanaan, vastahankaan laskutelineiksi.
- Somastipa pärskyy vesi, tuolainen soman pyöreä, pullakka ruho. Ketehen - nyt laskeutuu jo perä veteen ja vauhti tyssää tyystin. HEH - minun kulta.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Joukaisrouva lähtee soutamaan kohden puolisoaan, sitä voidaan pitää jo varmana, olivat kihlanneet toisensa vuoden vaihteessa Juutinrauman lahukassa ja sitten sopineet tapaamisesta lisääntymis- ja perheen perustamismielessä jossakin päin tätä arktista seutua.
Se oli kummallakin ollut heti ensipalavereista alkaen selviö, että mihinkään urbaaniin kulttuurin ei lapsia tuotettaisi. Se ilmiö oli loppuun kulunut.
Kun tavoittavat toisensa, suorittavat viralliset menot ja kiemurat, ne mitkä yleensä teerenpeliin kuuluvat. Kietovat kaulansa solmuun toisensa kera ja suovat toisensa tuta huuman. Tiiviisti harrastavat kanssakäymistä ja mukavaa sipipeliä. Ei ylety aikaa nokan puuterointiin.
Lampareen keskeltä kohoaa yllättäin pieni saari, parin askeleen mittainen, saari kuitenkin. Sinne lipuvat verkkaisesti kuherrellen - valkea pariskunta. Kiipeävät saaren jalustaa pitkin vielä kostealle maalle, vaimo paarustaa pyllyellen edellä ja kääntää sitten ujosti punastuen taapäin puolisoonsa:
- Tuletkos siitä jo? Köriläs!
Joukaisukko hymähtää perin juurin myönteisessä mielessä, nousee naaraansa selkään ja sulkee silmänsä sekä antaa aatostensa vaellella sinne tahi tänne.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Aika kuluu omaa tahtiaan, mitään ei näytä tapahtuvan. Pesän kasaaminen on loppunut jo aikaa sitten ja rouva vaan odottaa.
Vasta noin vuoden päästä esiin muljahtaa suuri kapseli, sinivalkoinen muna. Sitä ihmettelemään kerääntyy joukko lähipiirin asukkeja. Mutta kukaan ei sano sanaakaan, ihmettelevät vain vaitonaisina.
Joukaisvaimo ei hievahdakkaan munansa päältä, hautoo vaan yhteen palaan ja ukko kantaa einestä alvariinsa, milloin kortetta, milloin uistinvitaa, molemmat rouvat erikoisherkkuja ja hyppää munan päälle aina siksi toviksi, että puoliso pääsee verryttelemään koipiaan. Suonta se pakkaa vetämään sellainen istumatyö ja pakaralihaksisto vetäytyy lähes kelvottomaan kuntoon. Tuskin tulisi nyt mieleenkään uutta munaa alkaa suunnittelemaan.
Kaarneet vaikkakin ovat haaskalintuja, ovat ne myös viisaita. Muudan niistä asettuu pitkän näreen latvaan ja kronkkuu:
"Haudo mitä haudot! Saat hautoa vielä kolmatta kevättä ennen kuin siltä kuoriutuu uusi kansa!"
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi