VESiPiSARAN LAULU

VESiPiSARAN LAULU

Kaltiolle on mittava taival eikä mitään asiaa, muuten vaan.
Pysähdyn huoahtamaan parahultaisesti mellan päälle
asettuneeseen keloon raskaasti nojaten.

Isoäidin pitsisten kaatioiden kokoinen märkä räntäle
irtaantuu väpättävästä oksasta, leijuu suoraan nokalle,
tai pikemmin läiskähtää - kastelee koko naamarustingin.

Narahdan haljenneen kelon rungon kera asialle.
Pyyhkäisen lyyssin kalvosimella pärstän;
edes osapuilleen kuivaksi.
Tunnen oloni nuivaksi.

Uivaksi.
Muutenkin on märkää tässä märässä maassa - höttölunta,
sillä on kiire sulaa ennen kesää,
ettei jää outona kohottelemaan tyristien kulmakarvoja.

Sitten vielä tämä:
Lumikengät ylettyvät maahan saakka.
Porkat tuntuvat tökkivän kiinalaisia persuksiin
joiden tiedän pyllivän riisipellolla alapuollani;
toisessa maailmassa.

Tyynnyttyäni kasaan ja tasaan itseni - myönnän,
työnnän olkani irti kelosta, sovitan koipeni ahteeseen
ja laskeudun auttoon.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!