TiHKUA

TiHKUA

Väkevä lounas tunkee suuhun,
maistuu suolaiselta,
hivelee aisteja sisältä ja päältä
kun kurkotan uksen suojasta ulos.

Ilmassa on ajatuksen verran vihmovaa tihkua,
sellaista jok'ei sada eikä lennä,
mutta joka päätä huiskautettaessa
kastelee tuulen puolen kuin tiskirätti.

Koiru mullistelee,
hätä ehtyy märkään tuuleen,
eikä toteutuksesta näytä tulevan tolkkua;
aneleva katse kääntyy päin: "Onko pakko?"

On hamuttava naulasta sadeasu,
kiskottava lahkeet ylle - pusakka niskaan,
syydvesti katolle ja oltava esimerkillinen.

Harppaus puolipimeään katuvalomaisemaan,
se vasta vakuuttaa otuksen tarpeen;
loikkaa lähimmän heinätuppaan liki
ja ruiskuttaa siihen koipi Otavaan osoittain.

Takaisin sisälle.
Lokakuu jatkaa kulumistaan iloisena oitis
kun kuksallinen höyryävää aromia päätyy suuhun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne