KiVELLÄ

KiVELLÄ

Kaukana redillä luodon reunalla valkeita pisteitä,
aalto vyöryy hurjana kuohana yli;
rannalla heikompaa hirvittää myllerrys.

Toisilla tyyni kivellä kököttämisen taito;
loputtomiin - tuntikausia -
nokka tuuleen aivan mitäänsanomattomin elkein,
melkein luulisi äkin että sijoilleen kuollut siipiniekka.

Vaan ei,
oitis heti kun tapahtuu jotain jossain -
vaikkapa syrjäsilmällä havaittu lajitoverin syöksy,
löytyykin eloa - henki palaa elävältä kuolleeseen,
siivet leuhahtavat ojolleen.
Parkaiseva kirkaisu hyydyttää herkimmän veren.

Muutama väkevä huitaisu
ja taas leijan kevyenä taiturina ilmassa myrskyn yllä;
valmiina kaiken maailmaan immelmanneihin,
syöksykierteisiin ja muihin kommervenkkeihin,
mitä jok'ikinen kerta joutuu
eineensä hankkimisen näkökulmasta tekemään.

Aaltojen hurjapäinen lauma iskee raivokkaasti,
luodon äitimaasta kasvaviin pahtaisiin suin päin;
kivellä kökötetään - järkähtämättömästi,
härskeistä pärskeistä välittämättä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne