KUHPAKiN POJAT

KUHPAKiN POJAT

Heinää on kahloa haaroperiin saakka,
väkevää pystyssä töröttävää kultaista;
kahiseekin niin suloisesti,
ritisee anturoiden alla mustanlumen talvea mallaten.

Sielu on niin herkässä tolassa,
sitä on yllytetty wimmaan oikein uhalla,
tuotu vuononpohjukan heinämaille aitaan,
nimenomaan heinämaille - ei ruohomaille,
jotka ovat laantuneet,
vaipuneet jo martaan poveen kuoliaaksi syleiltyinä.

Iloinen lirinä jostain tiiviin kultaseinämän takaa;
ei myöhäsyksyssä kaikki ole onean apeaa,
kurua valuu naurava noro,
lorisee pienenä kaarena lompoloon.

Kulkevaisen varjo lankeaa mustan kuvastimen ylle,
kuhpakin pojat hätääntyvät
ja säntäävät sinne tänne sekä eeskahtaalle
kuni kekkaavat onsilot turpeen räystään alta.

Sielulle riemu,
mutta sen verta hääppösiä,
ettei kannata lankaa lierin ympäriltä auki kiehittää,
vaikka kerrankin sellainen keksintö mukana;
aina koukkuja myöten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne