RAiVO

RAiVO

Syvästi huokaa meri,
hissukseen toimittelee hyvästejä kesälle - lopullisia,
mutta heijastaa samalla kaikuja wanhasta,
ohimenneestä marraksesta pian tulevalle uudelle,
kiihottamaan alkutalven hurjiin ärjyntöihin.

Niitä tässä varrotaan ja vatvotaan,
muistellaan menneitä kirjatarinoita, liiotelmia -
huhuja ynnä kuulo- että pötypuheita
sen kuuluisan riettaan Pohjan akan raivosta;
onkohan ne tosia vai harmaaseen ikävystyneiden
ihmisten ajankuluksi haihattelemia.

Muka kadulla vastaan lenteleviä polkupyöriä,
pyörätelineitä, rollaattoreja,
wanhoja ämmiä käsilaukkuineen,
ukonturvakoita kokkakeppisillään.

Mahtuupa kuulemma sekaan vielä
Louhen berserkkimäisellä raivolla piiskaamaa lunta
liiskaamaan viimeisetkin ulosmenohalut;
kaikilta muilta paitsi mieleltään puolikkailta
sekä intopinkeiltä.

Vähempäänkin sitä tavallinen ihminen kyllästyy,
jos joutuu mokomaa kovin odottelemaan;
ainakin pitempään kuin tovin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne