KARAiSTUS

KARAiSTUS

Kiireettömät astuskelut rannan tienoilla
ovat palanneet jälleen elämään omaa verkkaista;
ajankohdallakaan ei niin väliä,
orastavasta sarastuksesta ehtoon himmeään hämyyn.

Sillä ja välillä suurin piirtein - kaikki käy,
sopii kuin suutarin näppi imisän siihen
joka on paremmistosta ruma sana,
mutta yleensä ottaen muuten ihan kiva keksintö.
Haihattelu käynnistyy.

Valtatuuli lienee tällä aikaa lounas vielä hyvän tovin
oman empiirisen tutkielmani mukaan;
kuni kääntyy sitten martaan lähestyessä
hyvin vakavasti vilpoisempaan suuntaan.

Toistaiseksi astellessa voi vielä aistia jotain lämpöä
vaikka tuuli kyllä kesävermein päällystettyä nahkaa
sopivasti lauhduttaa.
Ravistaa siis muukin kuin karkuteille pyrkivä sielu.

Karaistuminen on kaiken aa ja oo,
muuten ei tule tolkkua;
päivä päivältä joutuisi lisäämään asukerroksia
ja lopulta ei mahtuisi uksesta;
jäisi huomaamattaan olosuhteiden vangiksi.
Ei se semmonen peli vetele.

Oh-show-tah hoi-ne-ne