HUNTUNA POiS
Upean apea kapea polku kiemurteli monimutkaisena
ylös kohti tunturin lakea - hiki virtasi vuolaana.
Sumu ylhäällä oli niin sakea,
että jokaista jalansijaa täytyi hakea,
ottaa jahkaillessaan pahtaan kupeesta tukea
ja lukea wanhoja jälkiä:
manata kun piti kaikki päällensä kerralla pukea.
Sanonpa vaan,
jotta tämä se vielä piti tässä elämässä kokea,
että tuntee olevansa vuorella sokea
kun täytyy alvariinsa ympäriinsä hokea;
näkyykö enää jokea.
Tola oli jotenkin soman onea,
toisaalta suorastaan rapean makea,
jopa kopea - sen verran nopea mieli ja kieli.
Ja itse sumu, kuin hereä pitsinen linnikko,
jonka morsiamen kasvoilta kohottaa ylkä;
katsoo merkitsevästi silmiin
ja se ruso joka ujon nuorikon kasvoille niin nousee...
Se auer liukui huntuna pois hääppöisen tuulen mukana.
Paljasti karun uurretun pinnan;
siinteli kaukana hopea.
Olet todella hyvä kirjoittaja ja varsinkin tämä runo iski minuun. Luin runon monta kertaa ja joka kerta siitä tuli eri ajatuksia ja tunteita mieleen. Jatka hyviä kirjoituksia! :)
VastaaPoistaAnonyymille:
PoistaTänksistä vaan - hyvä että osui.
Kyllähän tässä vielä pitänee jatkaa kun valmista on vasta 1300kpl ja 2000 ajattelin tehdä.
Kaunista, niin kaunista ja herkkää. Kihelmöi sisimmässä, sanoisin, makeasti ihan sattuu.
VastaaPoistavatukka
Vatukalle:
PoistaKiitän, noita tuntemuksia kirjoittaa ihan mielellään.