JUMALATONTA KEEKOiLUA

JUMALATONTA KEEKOiLUA

Otus kuin keväistä rinnettä alas ryntäävä,
kiirusta ennättävä kirjava runo;
puro tai hupsuhko poro - piru itse,
tai sen keksimä linnun kuvatus.

Tarmoa uhkuva,
wimmaa puhkuva omituinen peikko pärskyllään,
parahultaisesti somana kuin tiine imisä.

Vöyreä tokkimus kimurantteine kyykkyineen
pyllimässä penkalla,
höttipörriäinen kukkona mellassa kiimajenkalla;
koettaa sankar' muitta mutkitta antaa toisille hatkat,
toivottaa veljille hyvät matkat
ja jatkaa eleiden vatkaamista.
Sellainen melkoinen tämä törmiäinen.

Ja voi sitä mitä jumalatonta keekoilua
silmiinpistävän koreassa taatissa;
toiseen tuijottelun loputtoman herkkää ikuisuutta
jättimäisen aavan ranta-ahteella,
hetteiden iskiessä silmää molemmin puolin ilosta.

Sitkeästi jatkuu mykkä kamppailu ihanasta lihasta,
vihasta ei tietoakaan;
suurinta onnea haetaan sakin pyrähdyksillä,
kuviokaarroilla suon päällä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!