KYLMÄ SYDÄN

KYLMÄ SYDÄN

Syvästi jäätynyttä vettä lykkää kihisevän ryöpyn,
puut ritisevät tuulessa,
puut ritisevät tulessa;
loimo kuvastuu nuorten petäjien ruskeista kuorista;
kankainen laavun katto muuttuu jääpanssariksi
jota nuotion hehku ei jaksa sulattaa.

Helmain ulkopuolelle jäänyt rompe saa jääkuoren,
mutta ei se vaikuta tulella kapsehtivaan;
kiireettömin liikkein kääntelee padassa käristystä,
syrjäsilmällä vilkaisee kohvepannun touhuja,
lisää kalikan tahi pari tulen ahmivaan kitaan.

Siinä ruuanlaiton tuoksinassa ennättää hyvinkin pohtia
jäätyneen veden olemusta,
että mitenkä on sen mokoman ylipäätänsä mahdollista
sulana kiitää koko matkan pilvestä alas
ja vasta osuttuaan pahki - rapsahtaa jäähän.

Pisaralla täytyy olla kylmä sydän,
ajoviimako lemmon jäähyttää,
samalla kuin kitka pitää kuoren sulana,
että on piru vie sulaa ja jäätä samassa kipenessä?

Vaan niinhän se on kyllä talvisaikaan lompolossakin;
vieretysten - sulassa sovussa, sula ja jää.
Ihan mukisematta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!