ENNEN KUKONLAULUA
Hajavaloa kajastaa akkunan läpi;
juuri somimoilleen sen verran,
että permannon vaaleanpuoleinen räsymatto
muuttuu kummitukseksi
kun yötuulen huojuttamain oksien varjot häilyvät.
Lumimassan painon alla rapsahtaneen salvoksen
virottamana silmäluomi liukuu tunnustellen auki,
yksisilmäinen katse haravoi tupaa raosta;
ei mitään,
pelkkää orastavan aamuyön harrasta rauhaa
koiravahdin viimeisiltä hetkiltä - himppua vaille,
ennen kuin sielu alkaa ravistelemaan itseään hereille.
Luomi lumpsahtaa takaisin kiinni,
verkkokalvolla kuvastunut kummitus käy mielessä,
piipahtaa tuokion analysoitavana ja haihtuu pois;
tuttu, omia on, ei toimenpiteitä - häilyköön.
Unen selkään loikkaaminen ei tuota vaikeuksia,
oitis on mieli mukana hulvattomalla matkalla
muun remuavan rupusakin kera,
jota sivistyneistö vahtaa alhaalta laaksosta,
kovin ummehtuneesta atmosfääristään.
Sarastus sen sijaan;
se valmistautuu herättämään torkkuvan kukon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi