HUiTHAPELi
Kiristyvää,
ennustaa tuulettumassa oleva humeettini verannalla
kun kuulee solukon paukkuvan lähimmässä koivussa.
Kumma kyllä sielu ei riemuitse tästä raikkaasta,
ei sitten sen kummemmin innostu;
pujahtaa hassu syvemmällä komeroihinsa
ja alkaa plaarata arkistoista viime kesäisiä muistoja;
pysähtyen keskittymään aikansa kuhunkin.
Sellainen kuhnija se on ollut jo moniaan vuoden;
arktiseen hysteriaan hurahtanut höppänä - tuo sielu.
Ei kahta puhetta ja vie elävää ruumista
kuin vierasta sikaa oikkujensa mukaan.
Kun palaan vilvoittelemasta hytisten pirttiin
se jo parahultaisesti liitelee tunturinummien yllä,
kiireettä lipuvan hiljaisuuden ankarassa virrassa
ja tämän mielen ja sielun harmonian rikkoo
vain ilmassa tanssivan kihun rinkaisu.
Kun tulee sillä tasolla valmista,
lekuttelee vilttoa kallasta kohisevan meren rannalle,
kiepsahtaa kivelle,
pistää siivet suppuun, oikaisee mirrin
ja antautuu kuuntelemaan Haavruuvan laulua;
minun huithapeli sieluni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi