KAUNiSTA SANON MiNÄ

KAUNiSTA SANON MiNÄ

Wanhan surman pöllytessä niin,
että koipensa asettelun nähdäkseen
on tehtävä pari reiluhkoa,
sanotaanko nyrkin mentävää reikää
sakean harmaana tupruttavaan seinään;
kihisevään muuriin,
joka suin päin piiskautuu vasten kasvoja,
tai päinvastaiseen mentäessä,
raastaa niskavilloja.

Onhan pöyhäkkä.
Kellertämään jo hieman alkaneet nietokset
muuttuvat oitis uusiksi valkoisiksi
ja voi suorastaan nauraa ilosta tähän
kun etelän väkevä käy päälle henkeä haukottaen.

Maailman väri muuttuu puolessa päivässä,
uudessa maassa lähes kaikki on koskematonta,
tyvenen koittaessa ne wanhat,
kuukausien sydäntalven aikana puuhatut jäljet
ovat yhen äkin juuri ja juuri havaittavissa valkoisen,
kaiken kattavan huovan alta.

Kaunista sanon minä - kaunista sittenkin,
sinänsä oiwallisen rajun ryöpytyksen jäljiltä.
Kaunista on tämä rikkumaton hiljaisuus,
aamun varhaina tunteina ennen kajetta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!