JÄÄ VUOTAA

JÄÄ VUOTAA

Haihattelu on johtanut sanoihin - sanoista tekoihin
ja nyt istun suojasäällä täällä jäällä,
pohtimassa olisinko päästänyt,
josko joku olisi yrittänyt vaikka hohtimilla kiskoa
sitä minkä itse vapaaehtoisesti suusta karkuutin;
en - olisin säästänyt.

Otan sen kalan ylös kerran sanoin.
Tästä riivatusta umpilammen Ahtolasta,
hetteen laajentuneesta silmästä,
jossa ei koskaan ole ollut merkkiäkään elämästä;
silkka musta synkeä lompolo valkean kannen alla,
ellei sitten kukaan kurillaan ole tehnyt jekkua.

Askel lotisi loppumetreillä,
sinertävät anturanjäljet kellastuvat,
laitimmaisessa jo tyven, sileä veden pinta,
lähimpiin tihkumassa sama ilmiö.
Jää vuotaa - paine tasaa massan sisällä pintoja.

Kummallista.
Kun katselee aukeaa valkoista lakeutta,
ei mitään painetta, mutta lumen alla niin,
että kengän muotit täyttyvät märästä vedestä.

Ei nykäisyn nykäisyä,
vaatinee lieron molempiin päihin siimaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!