MAAHiSUNTA

MAAHiSUNTA

Luonnostaan humisevien kuusien kehto,
kohu syntyy niiden latvakerkkien kosketuksesta
taivaan viiltävän hurmaavaan sineen;
puiden sylissä kaksi pitkän matkan matkaajaa
ajatuksiin vaipuneena - toipumassa voipumisesta.

Ukon juhlan satumetsä korvessa,
putous kumuaa vaimeana;
erottuu juuri ja juuri tyvenessä elettävästä ajasta.

Juoksulla toimitettu kevät,
se on hyvää vauhtia hukkumassa menneisyyteen,
keskikesä asettumassa verkalleen uomiinsa,
sijautumassa parahultaisesti paikalleen.

Vesi kielellä leppoisaa,
suussa maistunut mukoosi on toimitettu pois,
tilalle on ennättänyt jo kiehittäytyä
nuotiolla valmistuvan aamiaiskohven aromien
nostattamaa seroosia.

Hiljaista,
sen taustalla einesvermeisiin kuuluvaa kilahtelua,
asiaan kuuluvaa somaa;
siitä kukaan häiriinny.

Täkäläinen pikkuväki nukkuu vielä sikeää maahisunta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne