UHRiLAHJA

UHRiLAHJA

Hämärät käyvät entistä varhemmiksi,
siimekset paljastuvat loukoistaan - sitä selvemmin,
mitä ahkerammin pilvet purjehtivat taivaanpiirillä.

Vielä soittaa joukainen joen sulassa,
vielä - vaikka hämäränhenkiä:
löylyjä, menninkäisiä, tonttuja, maahisia
ynnä muita alisen maailman mystisiä
vilahtelee rannan viteliköissä äimistelemässä menoa;
arvioimassa tolaa,
että joko kestäisi alkaa hämäränpuuhiin.

Ihmisotusten varjot käyvät jo niin pitkiksi,
ettei niiden päälle yllä itse astua;
hyvästäkään halusta.

Metsän läpi siilautuva valo tekee tepposia;
aukkopaikan mukakirkkaudessa kaipaa nokilaseja,
Näkömuisti haravoi sarvikalloa.

Hyvin naamioitunut vaha erottuu runkojen lomasta,
askeleet osautuvat siihen suuntaan,
hiljaisuus kuiskailee metsässä
kun hyppynen hamuaa tonttukiven päältä kulsia.

Toinen käsi poimii pikkuputelin - hampaat korkin -,
ryyppi elämän vettä lirahtaa vadille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne