PiU-PAUT

PiU-PAUT

Eilen kun aurinko oli kypsimmillään päivän päällä,
puuhasteluja rantteen arjessa.
Sielu sen sijaan rienasi useaan eri otteeseen,
haikaili aikansa taikaa - uhosi ottavansa viulun,
lähtevänsä joen ahteelle vinguttamaan jäille.
Niiden kuolema oli menossa.

Kuni äkin yllättäin muisti,
huushållissa ole viulua lain - pirunkeuhko vain,
eikä sitäkään osaa puhkuttaa,
vingutuksesta puhumattakaan.

Siihen sortui auvoisa syyspäivä - raikas,
nuhruista harmaista vapaa atmosfääri,
sinisine taivaineen - valkoisine kumpupilvineen;
tulipaikalla kahvitteluksi.

Joukaiset toitottivat järvellään lähtöfanfaaria,
pakaasit siistissä rivissä luodolla;
jonkun yltiöpään vielä sinnitellessä persiet pystyssä,
antaen piu-paut mokomalle mekastukselle.

Muuten sitä ihan tavallista - tulen ääressä,
muinaisten viestejä aistien.
Lumi ihan jumissa - ei halunnut tulla;
kukapa se nyt tyhjään työhön alkaisi,
itsemurha se on sataa sulaan maahan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne