PiTKÄ JA LYHYT

PiTKÄ JA LYHYT

Aallot vyöryvät loputtomana tasaisena mattona,
jostain iäisyydestä tulevat;
haukkaavat palan rantaa - saattavat maiskuttaa,
sehän on tunneasia - vetäytyvät pois.

Lopusta ei mitään merkkiä;
kuihtuvan selkään nousee jatkuvasti uusi,
tuore ja vetreä - kiimii aikansa - se on siinä.
Seuraava.

Ajattomuus - siitä voi puhua vuosikausia,
tai pikemminkin vuosikymmeniä yksilön elämässä;
jaariteltu vai pitäisikö sanoa pohdittu -
sitä on jo vuosituhansia ihmiskunnan historiassa.

Varminta lienee sanoa;
aina siitä saakka kun äly välähti -
ainakin sen mittainen iäisyys on vähintään.
Ainakin.

Ajattomuus lienee ehtinyt hutvailla melkoisen tovin
ennen ajan keksimistä,
mutta niinpähän vaan luomakunnankruunu
senkin pani aisoihin - kesytti.

Laittoi raksuttamaan loputonta kehää;
muutti olemaan pitkä ja lyhyt yht'aikaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!