WANHA HiPPi

WANHA HiPPi

Huudot kaikuvat kuuroille korville ryöppyjen läpi;
monimutkaisten sanojen silta yltää puolen meren yli,
luodolla kykkivät merimetsot eivät värjötellessään
lotkauta korviaan mokomasta.
Niiden on vilu.

On kuivateltava pukua,
seisoskeltava märkien höyhenten keskellä niin taiten,
ettei niiden vilulle erityisen herkkä nahka,
edes vahingossakaan vaan hipaise
tuota kostean kolkkoa,
meriveden liottamaa päällystä.

Merimetso on merikanalintu,
marraskesi tällä aivan erityisen herkkä,
menee äkisti kananlihalle ja tulee pula - kenties lentšu,
sitten ei sukelleta - kuollaan nälkään.

Tasajalkaa hypityt huudot eivät saa ätvähtämäänkään,
mustanpuhuvat hahmot eivät pukahda,
pitävät selkänsä käännettyinä maakrapuja päin;
valkoista luirua valuu räpyläkallion tummaa myöten.

Siinä kaikki mitä kolealla myrskyluodolla ajatellaan
rantakallion suojassa kipunoivasta wanhasta hipistä.
Kotiin ajellessa hyräilen oneana San Franciscoa,
froua hymyilee - sen minkä pään pudistelultaan ehtii.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!