KARKURiT

KARKURiT

Jylisevänä raivoava ankara taivas korjaa vaivat;
saa ainakin unohtamaan kolotukset ja muut ankeudet,
sielun vankeudet,
jumalaisen näytelmän sivuuttaessa hartaasti
arkisen mielensälän - kurnivan maallisen nälän.

Kaikenlaisen häsläämisen vähäpätöinen merkitys
kuihtuu kuin pyy maailmanlopun edellä
kun tuijottaa jalkain juuressa möyrivää ärjyvää merta.

Märän hurmaavan väkeviä iskuja kalliopahtaisiin,
runnoen kerta toisensa jälkeen
miljoonia litroja ahtaisiin syövereihin;
pärskeiden näennäisen holtittomia ryöppyjä,
äkkipikaisia purskahduksia tyyten yllättävistä koloista.

Suolaiset roiskeet ulottuvat iholle,
puuskat puistelevat kehoa - ravistavat,
liikutus saa vapisemaan silkasta ilosta;
parahtava nauru karkaa sielun kera myötätuuleen,
lehahtaa loiston katolle uhmaamaan kaikkea.

Mokoma yltiöpäinen hurjapää,
ei tottele myrskyn selkään haihtuvaa kutsuani,
ähöttää kuin tatti tantereessa.

Uusi hahatus karkaa edellisen tykö.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!