LiiKUTUS

LiiKUTUS

Vihreiden vesien yllä häilyvä mystinen valo;
näky säilyy verkkokalvolla kauan jälkeen sen
kun pää siihen kiintynyt,
kääntynyt jo toisaalle - suru suussa muuhun.

Apeana puree huulta alakuloon polo,
on musta olo - onea ja synkkä,
syvä onsi - puuttuu ponsi nousta pois vaik' mikä ois';
jäljel' pelkkä järjen tynkä kynkkä.
Suree tuulta,
jok' rikkoo jalokiven ihanaisen pinnan;
viiltää vereslihaan surevaisen rinnan.

Mut' hinnan tuon
kaikk' joutuu maksamaan,
jos tahtoot nähdä valkopurren,
jahtaamassa toista yhtä loistavaa ja huimaa.

Lentää tyrskyt eessä keulan lokkiparven lailla,
entää ajatukset terävinä neulan,
hullunkurisiksi varttuu - tarttuu päiväuniin,
panee mieli ranttaliksi vallan;
löystyy kieli vietereistään - elämykset karttuu.

Sielu rannan märisee,
huojuu korren lailla herkkä keho,
linnunliha pörhöllänsä värisee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!