HARMAA

HARMAA

Pitkästä pitkästä aikaa harmaus,
ehtoo on kääntymässä hämärän kautta yö poveen;
meri on lyijynharmaa - grafiitinharmaa,
teräksenharmaa - kaikkea mihin sielu takertuu
innostuksensa vallassa.

Vaikka ilme on hyytävän onea - suorastaan kolea,
mainingit kaatuvat toistensa niskaan niin verkkaan,
ettei toinen ehdi toisen tieltä
vaan kuuluu lopsahdus,
joka saa kyllä äkkinäisen kääntämään päätään;
raapimaan korvallistaan hämmentyneenä.

Kosteusmittarin viisarin nokasta riippuu tippa,
sade roikkuu,
mutta taivas pitää päänsä ja pihistelee,
merituuli huokailee janoisena.

On niin vaisun hiljaista,
että pysähtyneisyyden tilakin seisahtuu tuokioksi;
kai pohtimaan alkaakko vaiko eikö.
Ja mille.

Unelias iltapäivä on saamassa arvoisensa finaalin,
vetovoima kiskoo raukeita silmäluomia,
hiukan vastaanpantuaan ne luovuttavat,
valahtavat alas ja sininen uni ottaa sielun haltuun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!