OiREiTA

OiREiTA

Yön syli avartuu,
syvenee jokaisella souturetkellä Höyhensaareen;
valkoiset sannat saavan mystisen hohteen,
meri värisee hopeisena välkkeenä.

Jossain kaukana ulapalla elo-ukkosen baritoni,
hymni kesälle,
sen laitimmaiset säkeet - ei väkevän äkeät,
pikemminkin säyseän melankoliset.
Kiskoo mukaansa hyräilemään - kyräilen, olen hiljaa.

Satunnaisten salamoiden parvi purkaa kiukkuaan pilviin,
äksyimmät koettavat raapia veden kalvoa.
Syksyä tekee vaikka mikä olisi.

Lammaskatras tunnustelee,
kopsuttelee epäröivin askelin rantaesplanaadia,
suuntaa kohti kylänraitin vihreämpiä aidantakusia;
wanha uuhenrohjo johtaa partioita matriarkan otteella,

Sekalainen joukkio houkkiota,
ettenkö sanoisi peräti lauma pässinpäitä,
astelee nuuskutellen - suupieliään lipoen,
mahtavan peräsimen lähituntumassa toisiaan tönien.

Niillä vaikuttaa olevan tyystin muut vinkeet mielessä
kuin vehreämmät laidunmaat, syksy ja ruska.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!