WAROiTUS

WAROiTUS

Piekka-Anselmi oli niin paneutunut verkon paikkuuseen ettei hän ensin reagoinut lainkaan ääneen. Tai jos reagoi, niin ei sitä ulkopuolinen olisi edes huomannut. Ei närhen ääni selkosissa niin kummallinen ollut, vaikka jo nykyään kyllä melko harvinainen - rääkäisy. Ylipäätänsä harvinainen koko Tunturi-Lapissa tämä epeli, mutta että kuitenkin.

Monet lappilaiset, Karjalanpuolesta siirtyneet sanoivat sitä paskanärheksi, sanovat sitä kai vieläkin, wanhan kansan inimiset. Saamelaiset kutsuvat sitä nimellä látteguovssat.

Ei siinä mitään, melko komia ja värikäskin, jos oikein liki pääsi sitä vilkaisemaan. Utelias se oli mutta ei niin inimiseen luottava kuin kuukkeli, sen serkku - guovssat.

Joka tapauksessa sen Piekka-Anselmi tiesi muististaan että paskanärhi on metsän juoruakka. Se seuraa poroja, hirviä, kettuja ja hukkiakin, kuin myös inimisiä jotka metsässä liikkuvat. Kaikkia. Ja rää'ynnällään varoittelee niitä kutka sen sattuvat kuulemaan.

Jos siis kuulee taipaleella närhin rääkäisyn, niin kaikki sadan metrin säteellä kuulevat että tinttiä suurempi otus on liikkeellä.

Verkonpaikkaaja oli kuitenkin niin paneutunut reikien etsintään verkostaan, että sivuutti varoituksen, jatkoi vain etsimistä vaikkei olisi suonut löytävänsä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sai selattua yhden, kurotti saavista toisen ja nosti polven päälle ja aloitti sen. Närhi piti taukoa, kaipa se oli jotakin natusteltavaa metsän reunassa olevasta tunkiosta, keksinyt, koska sinne ukko kiikutti joutavaksi käyneen eineen.
Harvoin sitä tapahtui, sillä ruoka oli kunnia-asia eikä sitä yleensä tunkiolle toimitettu kuin joskus harvoin. Silloinkin enemmän hyvästä sydämestä eläviä kohtaan kuin että tuhlaamisen mielessä.
Usein miten sinne päätyivät potunkuoret, kalan perkeet taikka valmistetun kalan ruodot. Mitä niistä nyt yli sattui jäämään.
Eipä juurikaan muuta tähellistä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Verkko sojui polven päältä, silmä haki silmästä vikaa, aihetta, syytä korjata. Sitaista pienemmksi tahi loihtia uusia silmiä, jos niin oli tarve.

Tälle hommalle naurovat kylillä, eikä siihen enää moni kyennytkään. Ei osannut. Osti vaan uuden kun tarpeeksi suuria reikiä oli, sellasia hevoisen kokoisia, joista oli laskiessa haittaa ja kokiessa myös, jos jänkäkoira sattui itsensä ison silmän läpi kieputtamaan sen tuhannen sykkyrälle ja mutkalle. Yleensä itsensä henkihieveriin.

Taasen rääkäisi varoituksen, nyt peräperää useamman kerran. Vielä ei silmät nousseet työstä irti. Sitten jo kuului havinaa kun jokin lennähti huopahatun yli katolle. Varjo vain vilahti silmissä maasta.
Vasta silloin nostaa Piekka-Anselmi katseensa. Ammattimiehen katse, silmät sirrillään haravoi näkökenttää. Empii, muttei pysähdy, jatkaa metsänreunan toiseen ääreen.
Närhi rääkäisee nyt katolta, päänpäältä, katse palautuu uudelleen siihen kohtaan missä hieman empi.

Sydäntä kourasee, perkeleellinen myrkkypommi lähtee kohisemaan suonissa, kihottaa hikeä pintaan, kuumottaa, saa tärisemään.
Ei suinkaan pelosta, kiihkosta mieluummin, metsämiehen reaktio silloin kun tiedossa on jotain todella harvinaista.

Kontio, jumalattoman suuri, tummanruskea ukko seisoa johottaa metsän reunassa kuin majakka. Koivikon valkeaa vasten erottuen. Liikkumatta seisoo, haistelee, maistelee suuntia. Ei ole vielä saanut vainua tältä rantteelta, Piekka-Anselmi tuumii, samalla kuin humeetti pelaa täysillä. Missä on kivääri, paukut siinä on kyllä lippaassa. Ja yksi piippuun vedettynä.

Sitten jo rentoutuu. Siinähän se on ase, porstuassa, kamanaa vasten, käden ulottuvilla. Mutta eipä tässä hätää muutenkaan. Jos kulkee asumisen tuoksut kirsuun, niin heti laskee nelinkontin ja lähtee möyrimään toiseen suuntaan.
Semmonen se on tapa - karhukansalla - pyrkivät erkanemaan inimisistä jos suinkin, paitsi jos joku on tyhmyyksissään niitä alkanut evästämään. Silloin saattavat tulla pihaan roskia tonkimaan. Kesyyntyvä pahkeiset. Haitaksi asti.

Piekka pistää verkon syrjään, nousee sitten reippaasti ja rykäisee. Kontio käännähtää kannoillaan, laskee maahan ja lähtee köntystämään sivuryöppyä Kuluvaran suuntaan.

Piekka-Anselmi laskee alas, ätäkkä liemi suonissa haihtuu, sydän tahdistuu lepopulssiin ja hiki kuivahtaa ylähuulen päällä.

Ukko kurottaa liki ehtyneen Talvisotaputelin ja imaisee sen tyhjäksi. Ähkäisee päälle, pyyhkii suuta kalvosimeen, laskee silmäluomet vastakkain ja hymyilee itsekseen.

Elämä on.

Piekka-Anselmin kaikki osat tässä:

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ystävällesi!
........
Inimisen juuret ovat maan kentässä. Ei pääse eroon juuristaan iniminen. Jos pakenee, ei ole iniminen. Jos riistetään, revitään, ei ole iniminen.