MUKULAT.
Siinä kun Talvisotaansa kävi loppuun ja uuttaakin hieman kerkesi aloittaa niin eikö jo vain kunnon suomalaisen miehen melankoliseen tapaan, ihan suorastaan perisyntimäisesti tullutkin se muisteluosiovaihe Piekka-Anselmillakin. Ja meinasipa pahalainen jumia paikoilleen. Piru vie.
Kumma se on vain suomalaisen miehen palowiinapää silloin kun yksin pääsee johonkin oikein mukavaan ja viihtyisään paikkaan kiihtymättä suotta. Ihan kaikessa rauhassa omimpia omiaan omin päinsä touhuilemaan.
Rentoutumaan niin että päätä ei juuri mikään pakota, no enintään että sateella tietysti kastuu jos silloin on höynä ja menee vaikkapa esimerkiksi verkoille.
Mutta otahan siihen lystiin ja onneen palowiinaa, jokunenkin ryyppi ja etenki se wiimeinen, niin hetipä kyllä wiinapäissään pakkaa kaikenmaailman harmitukset humeettiin nousemaan ja siellä möyrimään. Mieltä lättänäksi lyömään ja hyvä mieltä syömään. Ei nyt hyvä isä sentään niillä aivan ensimmäisillä mutta sitten.
Könyävät murheet humeetin loukkoja sen verta vilkkaaseen, jotta pitää ottaa wielä ryyppi varmuuden vuoksi, tilanteen selkiyttämiseksi ja sitten toinen.
Ja toinen.
No sitten ne vasta kaikki yht'aikaa höökiikin päähäkkyrän kimpuun, ne ikävät asiat. Niin se vain on. Päänuppi siirtyy ojasta allikkoon, ei niin kuin muilla heimoilla, kuten vaikkapa epsanjalaisilla tahi italiaanoilla.
Niillähän pulina vain kovenee ja melskaus. Ja molkotus. Kädet alkavat loppua, hakevat Lemmot pitempiä käsiä toisiltaan. Pussavat ja halaavat riätit.
Suomalaiset, jos siihen vaiheeseen yleensä pääsevät ennen sammumistaan, hakevat halkoja ja peli alkaa. Sitten tulee polliisi. Toinen puoli lautoihin - toinen rautoihin.
Niinpä Piekka-Anselmillakin, miksipä tuo muusta heimosta olisi eronnut? Verkot oli selvitetty ja eheytetty. Päivä oli osapuilleen valmis. Kaikki kunnossa. Päässä humisi somasti. Ei satanut ja maha oli täynnä niestaa. Lähes täysi puteli herkullista palowiinaa jalan kupeessa antautuneena. Kaikki kohdallaan, niin kuin pitikin, pilikulleen - suunnitelmien mukaan.
Ja sitten yhen äkin, kuin riutta, lentää liihottaa paikalle muistelo, mukulat. Ne lapset, maailmalle lentäneet ipanat - klopit ja pirpanat. Niistäkö nyt ptää aikuisen miehen, aikuisista lapsista alkaa itselleen murheen sarkaa alkaa kyntämään, äestämään ja lanaamaan?
Siellä ne on puoskat maailman toreilla omin nokkineen. Eivät ole pyydelleet nimiä lanketteihin. Eikä ole tarvinnut einestä ja rahaa laittaa.
Ovat pärjänneet, lapsenlapsikin on jo, että oikeastaan ukkihan tässä nyt jo höperehtää eikä mikään raavas mies. Vain mieleen ne tukkivat. Siitä huolimatta. Minkä tuolle osaa?
Poropartti ilmaantuu metsän reunaan, ajatus loikkaa mukuloista sinne ja katse seuraa mitä siellä tapahtuu. Hirvas siellä puhisee, on jo ensimmäiset vaatimet yhteen hätyyttänyt vaikka rykimään on vielä tovi aikaa. Eipä siinä mitään, olkoot kunhan eivät ihan portaille tule paskomaan.
Vaatimista ajatus loikkaa kepeästi, sukkelaan kuin kärppä, omaan somaan vaatimeen joka etelän kaupungissa ahertaa. Se asia pitäisi saattaa kuntoon ja touhuta se tänne perälle sipsuttamaan.
Siinäpä palaa monet muunlaiset muistelot humeettiin Piekka-Anselmilla, mutta pikemminkin ne liittyy etupäässä siihen mukuloiden tekohommaan, kuin itse vunukoihin.
Oientuu ukko porstuan syrjään, tuulen suojaan vakituolilleen. Elokuisen illan auringonpaisteeseen ja lumpsauttaa silmänsä kiinni.
Ja sillä siisti.
Siinä kun Talvisotaansa kävi loppuun ja uuttaakin hieman kerkesi aloittaa niin eikö jo vain kunnon suomalaisen miehen melankoliseen tapaan, ihan suorastaan perisyntimäisesti tullutkin se muisteluosiovaihe Piekka-Anselmillakin. Ja meinasipa pahalainen jumia paikoilleen. Piru vie.
Kumma se on vain suomalaisen miehen palowiinapää silloin kun yksin pääsee johonkin oikein mukavaan ja viihtyisään paikkaan kiihtymättä suotta. Ihan kaikessa rauhassa omimpia omiaan omin päinsä touhuilemaan.
Rentoutumaan niin että päätä ei juuri mikään pakota, no enintään että sateella tietysti kastuu jos silloin on höynä ja menee vaikkapa esimerkiksi verkoille.
Mutta otahan siihen lystiin ja onneen palowiinaa, jokunenkin ryyppi ja etenki se wiimeinen, niin hetipä kyllä wiinapäissään pakkaa kaikenmaailman harmitukset humeettiin nousemaan ja siellä möyrimään. Mieltä lättänäksi lyömään ja hyvä mieltä syömään. Ei nyt hyvä isä sentään niillä aivan ensimmäisillä mutta sitten.
Könyävät murheet humeetin loukkoja sen verta vilkkaaseen, jotta pitää ottaa wielä ryyppi varmuuden vuoksi, tilanteen selkiyttämiseksi ja sitten toinen.
Ja toinen.
No sitten ne vasta kaikki yht'aikaa höökiikin päähäkkyrän kimpuun, ne ikävät asiat. Niin se vain on. Päänuppi siirtyy ojasta allikkoon, ei niin kuin muilla heimoilla, kuten vaikkapa epsanjalaisilla tahi italiaanoilla.
Niillähän pulina vain kovenee ja melskaus. Ja molkotus. Kädet alkavat loppua, hakevat Lemmot pitempiä käsiä toisiltaan. Pussavat ja halaavat riätit.
Suomalaiset, jos siihen vaiheeseen yleensä pääsevät ennen sammumistaan, hakevat halkoja ja peli alkaa. Sitten tulee polliisi. Toinen puoli lautoihin - toinen rautoihin.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Niinpä Piekka-Anselmillakin, miksipä tuo muusta heimosta olisi eronnut? Verkot oli selvitetty ja eheytetty. Päivä oli osapuilleen valmis. Kaikki kunnossa. Päässä humisi somasti. Ei satanut ja maha oli täynnä niestaa. Lähes täysi puteli herkullista palowiinaa jalan kupeessa antautuneena. Kaikki kohdallaan, niin kuin pitikin, pilikulleen - suunnitelmien mukaan.
Ja sitten yhen äkin, kuin riutta, lentää liihottaa paikalle muistelo, mukulat. Ne lapset, maailmalle lentäneet ipanat - klopit ja pirpanat. Niistäkö nyt ptää aikuisen miehen, aikuisista lapsista alkaa itselleen murheen sarkaa alkaa kyntämään, äestämään ja lanaamaan?
Siellä ne on puoskat maailman toreilla omin nokkineen. Eivät ole pyydelleet nimiä lanketteihin. Eikä ole tarvinnut einestä ja rahaa laittaa.
Ovat pärjänneet, lapsenlapsikin on jo, että oikeastaan ukkihan tässä nyt jo höperehtää eikä mikään raavas mies. Vain mieleen ne tukkivat. Siitä huolimatta. Minkä tuolle osaa?
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Poropartti ilmaantuu metsän reunaan, ajatus loikkaa mukuloista sinne ja katse seuraa mitä siellä tapahtuu. Hirvas siellä puhisee, on jo ensimmäiset vaatimet yhteen hätyyttänyt vaikka rykimään on vielä tovi aikaa. Eipä siinä mitään, olkoot kunhan eivät ihan portaille tule paskomaan.
Vaatimista ajatus loikkaa kepeästi, sukkelaan kuin kärppä, omaan somaan vaatimeen joka etelän kaupungissa ahertaa. Se asia pitäisi saattaa kuntoon ja touhuta se tänne perälle sipsuttamaan.
Siinäpä palaa monet muunlaiset muistelot humeettiin Piekka-Anselmilla, mutta pikemminkin ne liittyy etupäässä siihen mukuloiden tekohommaan, kuin itse vunukoihin.
Oientuu ukko porstuan syrjään, tuulen suojaan vakituolilleen. Elokuisen illan auringonpaisteeseen ja lumpsauttaa silmänsä kiinni.
Ja sillä siisti.
Piekka-Anselmin kaikki osat
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Jospa se sipsuttaja piankin tulisi. On semmoiset rätingit.
VastaaPoistaOK'lle:
VastaaPoistaToivossa on hyvä ellee, ei nyt sentään ihan Kokomustan,
mutta kuitennii. Joko Jalavalta tulit pois? Uuet kenkät
jalassa. Parhailla kahet.