HOPEiSET SADiNLANGAT

HOPEiSET SADiNLANGAT

Kasteisen viidan keskellä warhan - aamunkoissa,
lahean ruskea joustavan pehmeä palas anturain alla
vastaa jokaiseen kosketukseen myötäillen
kuin janoten lisää yhteyttä - tuo Äiti Maa.

Alastomiin käsivarsiin sekaantuvat kultaisen kehrän
ensisäteissä hopeiset sadinlangat satunnaisine pisaroineen,
häiveinä jostakin eläväisestä olevaisesta,
lähes näkymättömästä,
joka kuitenkin näkyy jos osaa katsoa.

Ja tuntuu säikeenä kasvojen silkinpehmeässä nukassa;
sadunomaisena hivelynä; jonkin kosketuksena.
Mystisenä takertuvana seittinä,
yön jäljiltä olevassa parransängessä.

Ne roikkuvat,
kiitävät pitkin ja poikin polun yli sumeana kaaoksena
kuin loimet joihin koko viidakon vihreä kude lomittuu;
yhtäkaikki sitten järjestyksessä,
kuten luonto aina.

Jatka matkaasi sinä onnellinen auvoisin mielin,
ensimmäisen aukion tuuli pyyhkii sinut puhtaaksi
sadun kudinlangoista,
sysää tutulle rantteelle, porstuasta pirttiin.

Pankolla kököttää kahvintuoksuisine aromeineen
nokinen kana.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!