torstai 23. helmikuuta 2012
HUPSUUDEN ONNi
HUPSUUDEN ONNi
Vitivalkoisen maailman keskellä pysähdys,
äkillisen oivalluksen jysähdys
haihattelemaan herkän humeettini interiöörissä.
Ei liene niinkään hyistä hysteriaa,
epäilen arktista hulluutta pikemmin.
Vaikuttaa hyvin runsaasti siltä,
että tyyten erilaisten mahdollisuuksien perään;
wanhoihin keväisiin verrattuna rynnivä hupsutteluni
taitaa saada vihdoin tahtonsa läpi.
Haavemaa - kaikkine arktisen kevään ihmeineen,
on tällä erää - näillä näkymin,
kynsien ulottuvissa,
ellei tässä enää tule uudelleen kompuroiduksi
omiin koipiinsa.
Silmissä siintää jo kahden vuonon perukat,
monimuotoisine kahlaajaherkkuineen,
kolean pohjoisen räjähtäminen keväästä kesäksi:
lokkilintujen kirkunan täyttämäksi atmosfääriksi.
Odotan kyltymättä - kevään huuruissa kahlaten,
sumuisten aamujen oneuden kirkastumista
hennon terhenen läpi ihanaksi päiväksi,
yltyvän yöttömäksi yöksi.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
LiHANHiMON KiiMAA
LiHANHiMON KiiMAA
Tumma möhkäle vilahtaa äkin näköpiirin ohi,
saa oitis havahtumaan.
Turtunut humeetin tila saa piristysruiskeen;
kipenen verran hiuksia pörhistävän tunnelman,
kun älli lopulta äkkää nielaista näkemän
karvoineen päineen - sorkkiakaan uneuttamatta.
Hirviö - julmetun jyleä sonnin köriläs, lapiosarvinen;
hahmottuu vähitellen näkimiin koko komeudessaan
viltossa rinteessä tuntukoivujen seasta.
Hiivin paarustaen jokiuoman ahteelle ja kurkistan.
Ällistyn yhä vain lisää;
kokonainen hirviöparvi on laskeutunut rintaukseen
nauttimaan pajueinestä.
Ihmiselle tyypillinen käyttäytyminen ei yllätä,
sillä alan laskea elikoita oitis.
Ehken se on sittenkin alitajunnassa vaistomaisesti
jylläävä ahneuden peto - esi-isiltämme peritty,
joka panee heti ensimmäiseksi
ynnäämään kaiken saaliiksi,
ennen näkymän upeuden paljastumista.
Mene ja tiedä - niin vain käy,
se että kamera on kädessä valmiina räpsyihin,
meinaa lihanhimon kiimassa tyyten unehtua.
tiistai 21. helmikuuta 2012
MYRRYSMiES
MYRRYSMiES
Tuttu tunturin hahmo häämöttää edessä vankkana,
sen pyöreän uhkeat muodot karkuuttavat ajatuksen,
tuovat mieleen vaikka mitä levotonta.
Edessä on kuitenkin vielä tuhti taival
näkymän luomat haaveet nisistä herkkine nunnuineen
kariutuvat alati lipsuviin sivakoihin.
Eikä pitoa tunnu löytyvän vaikka sielu kukkuroillaan
on kiroiltuja perkeleitä.
Lykkyni piilee alumiinisauvoissa - niiden kenkäimissä;
onneksi sattuivat vahingossa mukaan.
Tiikat purevat ja pitävät hyvin tässä lähes jäisessä,
yläviistoon kapuavassa kyljessä - siitä lohtu.
Vaan ylös on päästävä,
yksi kerta vuodessa perinteiseen malliin kiirelle.
Tarkastamaan maailma, mittaamaan taivaanpiiri.
Muulloin sitä kyllä saattaa ajattaa itsensä mäkeen
nykyajan kotkotuksilla; pöristen ja käryten.
Mutta tämä hetki,
tämä myrrysmiesten matka on näin,
omin päin - yksin, mitään sanomatta, selittämättä.
Kiiren päällä avaan sieluni,
viritän rumpuni ja myrrystän lauluni maailmalle.
maanantai 20. helmikuuta 2012
PUSKURi
PUSKURi
Harppaus pehmeän sekaan - yritystä väistellä,
pujottelemista hiutaleiden välissä parhaansa mukaan,
niin että niille kullekin jää tilaa laskea sijalleen.
Tantereeseen ehättävien kiiru näkyy
myllerryksenä pihalyhdyn kelmeää valoa vasten,
sillä huomen on vielä muutaman tunnin päässä
ja läpikuultavuus siis vajaa kokonaisuuden kannalta.
Kuitenkin kaunis ilmiö jos sen kuulisi lasten suusta
talonmiehen eitä vastaan.
Otan suinpäin haastetta sarvista,
ryntään yksikätisen taisteluun lumivyöryä vastaan
rintalastaan tuetulla työntimellä.
Jyrisen pyryssä itsekseni.
Vain telaketjut puuttuvat.
Kuin vallantiellä koliseva aura pusken jälkeä,
joka oitis peittyy takanani vaippaan.
Peruutus - uusi tuskainen pusku puskan juureen,
juuri silatun tilalle ryöppyää erkkerin lipalta uutta;
tilanne vakaasti entisellään.
On kuitenkin tyven ja annan pyrylle anteeksi lopun.
Pidätän hopun tyystin,
nojaan yhä puuskuttain puskimeen
kun päätös kohveesta syntyy.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
ZEN JA ÄKKÄÄMiNEN
ZEN JA ÄKKÄÄMiNEN
Liekin loputon muuntautuminen lumoaa,
on aika lailla epävarmaa ehtyykö kiehtominen ikinä,
aina on uusi tila ja tola - ajan uudet osat kasassa,
sekavana kekona,
koottavana sen hetkiseen muotoon.
Tuijottaminen vapauttaa sielun kahleista,
antaa luvan lähteä ajelehtimaan loitomma,
sillä sieltä näkee paremmin omaan napaansa;
liekkiä pidemmälle ei tarvitse nähdä,
se on riittävän kaukana,
sopivan hyvän matkan päässä - vapauttavana,
lupaavan lämpimänä kosketuksen tunteena.
Siinä toisessa tolassa voi äkätä,
että kotapuiden ja -kankaan sijaan
hyödyllisintä onkin niiden muodostama tyhjä tila.
Olevaisuus jonka voi käyttää ja täyttää
lukemattomilla erilaisilla versioilla
koskematta lainkaan tilan ääriin,
jotka hoitavat siis virkaansa olemalla vain paikoillaan,
tekemättä mitään muuta joka liittyy soveltamiseen.
Ja se liekki,
antamalla sille näennäisen tyhjää - yltyy,
suorastaan innostuu kiehtomaan lisää.
Tyhjän kokeminen on mahdollisuus.
lauantai 18. helmikuuta 2012
SiTTENKiN
SiTTENKiN
Pieni tie,
huomaamaton polku olemisen tyvenen keskellä,
se polveilee notkelmien ja tievojen lomassa
jokaisen omassa sielussa väkevänä,
joskin huomaamattomana.
Tuskin muiden näkemänä koskaan sen varsinaisia,
väistämättömiä intervalleja;
salaisia, sumeisiin syvyyksiin ulottuvia sukelluksia,
sinnikkäitä kapuamisia langenneiden kipupisteiden yli
aina niille huipuille saakka joilla tuulee alvariinsa.
Kiihottava polku riettaan huojuttavaan tunteeseen,
josta juopuu,
saa adrenaliinin kohisemaan suonissa pikajunan lailla
vesiputousta muistuttavien tunnekuohujen seassa.
Josta luopuu lopulta vain pitkin hampain
ankaran sattuman ihanasta pakosta.
Ja vielä löytyy - useimmiten, sittenkin,
jälkikäteisen ihmettelyn aiheeksi;
jostakin suorastaan mystisistä,
luotaamattomista sopukoista outoja resursseja,
kumma pinnistyksen vara ojentaa sormet yhä
tarttumaan näennäisen päämäärättömänä
kuohuissa ajelehtivaan oljenkorteen.
perjantai 17. helmikuuta 2012
YKSiNKERTAiSET
YKSiNKERTAiSET
On se vaan kummallista,
merkillistä tyyten suorastaan,
miten yksinkertaiset asiat jaksavat kiehtoa mieltä;
umpuilma - iholle nihkeän harmaata,
kauttaaltaan kosteaa märkää joka ei sada.
Ei siitä ota tolkkua mitä se on - ei sumua, ei usvaa,
koko maailma vain tasaisen harmaata tihkuvaa tuhnua,
mykkää hiljaisuutta joka imee äänen niin tarkoin,
ettei pihahdustakaan ylety kaiulle.
Ei sitten rahtuakaan.
Yksinkertaiset niin - onko hitaasti vuomissa liukuva
pakkasaamun auer sittenkään yksinkertainen
vaikka näyttääkin perin juurin siltä,
ihan tavalliselta usvalta,
jota sitähän on kaikkialla tahoilla,
maalla merellä ja ilmassa.
Miten se osaakin valuessaan vuomaa,
täyttää tarkoin kaikki pienimmätkin maaston muodot,
jok'ikisen kulveen harjut ja laaksot,
vaikka niitä olisi toivottoman lukematon määrä?
Mene, katso - jokahisessa on säntillinen annos auerta,
prikulleen sille kuuluva osuus,
ei yli eikä alle, vain se mikä mahtuu että on täysi.
torstai 16. helmikuuta 2012
TOKKA
TOKKA
Alaston, paljas musta metsä huokailee.
huojuu ohuessa tuulenvirissä eeskahtaalle,
tutut rakastuneet kuostot narahtelevat toisilleen,
epätahtiin - niin satunnaista on puhallus,
joutilaalta tuulelta.
Porotokka ruokailee,
kuopii koparoillaan jäkälää kinoksen alta,
kiekeröt rikkovat siloisen valkean pinnan.
Häiriintyy viattomasta ohikulkijasta.
mulkoilee tovin mokomaa vaivaa
ja siirtyy syrjemmälle naksuen,
asettuen uudelleen töilleen.
Kaikki tähellinen on siinä,
satunnainen hiutale leijailee autiossa lumierämaassa,
valitsee laskeutumispaikakseen kuukkelin nokan,
luiskahtaa liukkaalta päistikkaa, osuu edellisen niskaan,
tämä sitä edellisen ja sitä edellisen.
Pian on pieni lumivyöry matkalla maahan,
järkyttää oksilta mukaansa muita
kuni vihdoin tavoittaa alla kaivavan luostakan,
joka kavahtaa moista ja säntää loikkien.
Muu tokka seuraa perästä.
Aika pysähtyy sijoilleen.
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
JUOLAHDUKSiA
JUOLAHDUKSiA
Kovin monenlaisia mietteitä näinä päivinä,
täsmäämättömiä ja hajanaisia,
useimmat romukoppaan heti niiden pulpahdettua esiin;
mielikuvitus kyllä ehättäisi - potkua aivan anhittomiin,
mutta raaja rajoittaa.
Sitä paitsi yhdellä kädellä ei ennätä kaikkia
humeetin juolahduksia edes ylös panna.
On se vaan kumma kuinka nyt kukkii,
yltyy sellaiseen laukkaan ettei koskaan.
Lapintiaisen pyrähdys porstuan akkunalaudalla,
heti siitä saa sata sanaa sanottavaksi,
tai aihkin latvuksen läpi siilaantuva aurinko,
yksi kujeileva, vallaton säde,
joka saa haistimen kutisemaan niin antaumuksella,
että on pakko haukkoa henkeä,
kiihottaa itsensä täyteen latinkiin
ja pärskäyttää koko maailmalle nokka selväksi.
Voi sitä onnea, sitä kyynelvirtaa joka tulvii vuolaana
silmänurkista täydellisen orgastisen pärskyn jälkeen.
Samanlaiseen tulokseen - lähes tulkoon,
pääsee vain torkkotulilla nautitun kohven kera,
kohven jolla kyyditetään sokerista kanelia tursuava,
vanttera Bostonkakkuviipale käkättimestä alas.
tiistai 14. helmikuuta 2012
LÄHTEMiSEN SiETÄMÄTÖN TUNNE
LÄHTEMiSEN SiETÄMÄTÖN TUNNE
Rapisevat, kepeät tassuttelun äänet,
vuosikausia huomenen varhaisina herkkinä hetkinä,
huokauksia ja tuhahteluja,
toiveikas ja luottavainen katse nappisilmissä.
Nuo ja sata muuta pientä nyanssia,
kerralla pyyhkäistynä pois - elämän julmaa leikkiä;
tyydyttää ikuisuuden tunteeseen,
sitten kiskaista jalat tylysti alta,
ilman aikaa valmistautua todellisuuteen.
Kaikki mitä jää jäljelle.
pelkkiä kyyneleistä kastuvia väkeviä muistikuvia
yhdessä olemisen ja elämisen riemusta,
molempien toisilleen osoittamaa sanatonta viestintää
josta kukaan muu ei kykene olemaan perillä.
Pieni suuri koiru,
nyt kivuista ja säryistä vapaana,
jossakin sateenkaaren takana siintävässä tunturissa;
kurmuuttaa odotellessaan sopuleita,
puree jättikokoista koiranmotlaketta korvasta,
antaa taiteilija Hämäläisen rotukukolle
ja haareminsa kuudelle kanalle viimeisen silauksen.
Asettuu sitten tutulle wankkuripaikalle
vartoomaan omiaan.
maanantai 13. helmikuuta 2012
iMMELMANNEJA
iMMELMANNEJA
Aurinko ei vielä ylety hatun räystään yläpuolelle,
liian varhaista;
tirkistää silmään paluumatkalla jokapäiväiseltä,
joten katse ei ole suoraan kohdistettuna.
Horisontin sijaan pikemminkin etuviistoon.
Eteneminen on sikäli keskittynyttä,
että kaarneen kronkkaus pään päällä yhen äkin
lähestulkoon säikäyttää.
Tuttu ääni toisaalta - oitis sen tunnistaa,
korppi rietas,
mutta tässä tolassa,
ajatusten kukkuessa keväässä,
etunenään jo haihattelemassa jääkentillä;
pilkki- ja juomustuspuuhissa, torkkotulilla;
ynnä tuntureiden huipuilla - tietty,
muuten vaan maailman menoa vahtaamassa.
Puoliso liihottaa jostakin lakkapäitä hipoen,
yltyvät kiihkeään tanssiin siinä pääni yläpuolella.
Ryntäyksiä kohtisuoraan ylös sineen - räpytyksiä,
sakkauksia, immelmanneja monella kierteellä;
äänimaailma on suorastaan käsittämätön kirjo.
Ihailtavaa on, täytyy myöntää,
luonnonlasten esileikki varhaiskevään auringossa.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
KiNTTUPOLKU
KiNTTUPOLKU
Havahdun pirunkylpyyn...
lyhdyn kellertävä valo luo jättimäisen silhuetin
koirun päästä tuvan seinään.
Jossakin sielun takamaastossa lampsin yhä
hölskyvät wanhat kurpposet astimissani kinttupolkua,
niin saheroa, että täytyy olla koko ajan
kuin puikulapotun keittäjä,
kieli keskellä suuta.
On syyskesä
jängän reunaan saapuessani pirunpuntarit
pörräävät siksakkia;
häiritsee vaikk'eivät käykään kimppuun.
Emmin siinä hyvänlaisen tovin
lähdenkö ylittämään keskellä siintävää hetteikköä,
vaiko kierrän.
On muka hoppu,
ketterästi nousee koppu - hosumalla oikein,
siinä samassa polkaisen aajeeseen
ja alan heti vajota.
Muta imee, ensimmäistäkään ulkua ei käsillä,
ei risun risua - edes heinätupsua!
...kipeä käsi on kääntynyt huonoon asentoon.
lauantai 11. helmikuuta 2012
HEREÄ HETKi
HEREÄ HETKi
Lumikiteiden läpi siilautuvan valon
uskomaton väripaletti alituiseen taittuvine
uusine sävyineen murtaa väsyttämällä
mustavalkoisimmankin mielen.
Kiihottaa pistämättömään wimmaan,
hillittömään - joka ravistaa koko kehoa,
saa kyynelvuot herahtamaan tulvina;
kevään ensimmäisinä estottomina noroina.
Vapauttaa kielen kuvaamaan
näkemäänsä ihanuuden runsauden pulaa
ilman kameran tukevaa sanomaa.
Talvisen päivän käsittämätön heleys kulminoituu
alkuillan lounaasta äärimmäiseen länteen ulottuvaan
oranssiin esirippuun.
Solinan sijaan pitkä ja harras nyyhkäisy
ryydittää hereää hetkeä;
valmistaa sielun juhlalliseen toimitukseen.
Tulen sytyttämisen riitti,
haistimeen tukkivine tervaan tuoksuineen;
nokisen kanan tuhahtelu höyrypilvineen,
kahvin aromien hively.
Siinä on kaikki.
perjantai 10. helmikuuta 2012
ViiS VEiSATEN
ViiS VEiSATEN
Sitä aamun kukkujana aina vain jaksaa ihailla
sarastusta - taivaan aukeamista huomiseen;
kyllästyykö siihen koskaan,
se lienee elämän mittainen arvoitus,
sillä tapaa kiehtova - mystinen ja ratkaisematon.
Ensimmäinen enteilevä hento kaje maan piirin yllä
urkenee kultaiseksi raoksi horisonttiin,
värjää cirrukset hennolla rusolla,
jos niitä on tarjolla.
Hämy irtaantuu valosta
ja pakenee lymyämään uuden yön poveen;
ruusunpunaisia laseja ei tarvita,
kaikki on valmiina ihanaan alkukevään päivään.
Tuulen viri elpyy,
herää keräämään voimia päivän puhallukseen,
varistelee verrytelläkseen yksinäisen jängällä
törröttävän kuoston larvaan asettunutta huurretta.
On nielaistava.
Se on herkkä näky,
humeetin kertakaikkiseen williin saattava;
ilmestys joka kiihottaa ryntäämään niiltä sijoiltaan
tanssimaan hopeiseen sateeseen suin päin,
mielestä järjestä viis veisaten.
torstai 9. helmikuuta 2012
TARTTUVAA
TARTTUVAA
Varhaiskevään lumi tunti auringonnousun jälkeen
elää omaa vaaleanpunaista elämäänsä;
päivä päivältä varhemmin,
kerta kerralta lyhyemmän tovin
auringon ehättäissä yhä jyrkempää kaarta
keskipäivän hetkeen.
Muuntuu huomenessaan sinervän kautta
puolisen hereäksi valkoiseksi,
runolliseksi hauhdoksi karahkain yllä.
Huojuvaksi lumikristallien korttitaloksi
sortuen ensimmäisestä viristä;
varisten helisevänä hopeatomuna tuulen selkään.
Sitä hetkeä on kiva tavoitella,
silmänräpäystä
kun leijuva auer on yhtynyt eilisen wanhaan
ja lapintiaisen olankohautus saa koko rakennelman
varisemaan välkkyvinä hileinä.
Joutavalla jotain - käsipuolella puolet siitä ilosta,
mutta että kumminkin.
Joka tapauksessa taikapöly kutittaa nokkaa,
saa aivastamaan niin että selkonen raikaa.
Tarttuvaa - kaiku aivastaa tuokion kuluttua.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
KUMMiTUS
KUMMiTUS
Niin auvoista - suorastaan kiehtovaa,
olla happihyppelyllä tähtitäkin alla kuolpunassa,
kuutamokävelyllä keskellä aarnimetsää.
Ruostunut kuu mollottaa tiineenä maanpiirin yllä.
Aivot ahmivat happea haukkomalla,
kahmivat raitista mustan metsän sisuksissa,
sielu innostuu - pian villinä humeetti laukkaa;
mielikuvitus loihtii oitis ihmemaan
aihkien koukeroisten luppo-oksien lomaan.
Ojentuvat lonkerot saavat hetkessä muotoja,
jotka noheva aju hopusti muokkaa ihmisen lihaa
syövän petäjän tartuntaelimiksi.
Varistus käy läpi kehon,
karvat pörhentyvät kun kusiaisparvi kipittää iholla
niskasta ahterin äärelle.
Lisämunuainen pistää pökköä pesään,
lykkää lorauksen myrkkyä kierrätykseen,
nihkeä kylmänhiki pukkaa iholle.
Sydän tykyttää - paine suonissa yltyy.
Aivan kuin tuossa ei olisi jo kystä kyllin,
kummitus lehahtaa siivilleen pankaoksan kohdusta.
Paljastuu onneksi saman tien lapinpöllöksi.
tiistai 7. helmikuuta 2012
ENSiSUUDELMA
ENSiSUUDELMA
Huurut lipuvat hyisessä atmosfäärissä,
valuvat hohtavan valkean aavikon ylle
pitkin tuntureiden kupeita;
myötäilevät upeita pehmeitä muotoja
kuni ehättävät perille vuoman tai lompolon ylle,
siihen sijansa tekevät - keijujen hunnut.
Somistavat heruessaan tunturikoivikon
ihanaan sokerikuorrutukseen,
niin herkkään,
että tulevaisuuden ensimmäinen hento virikin
saa sen varisemaan hopeisena taikapölynä
kallasta peittävän kinoksen ylle hauhtomatoksi.
Siitä sen orastavan kevään ulommainen tuisku nappaa,
juoksuttaa kulveiksi ja kurujen täytteeksi
välkkyvänä tomumyrskynä,
häivyttää tiehensä riekkoparven jättämät urat,
siloittaa kieppien suut.
Ja se tikahtamaton hiljaisuus liikkumattomassa,
se tuntuu toisessa poskipäässä viileän hipaisuna,
toisessa - auringon puoleisessa,
vuodenajan kaikkea lupaavana ensisuudelmana.
Aivan väkisin sielu murtaa itsenä ulos,
liihottelemaan kauniin autiuden ylle.
maanantai 6. helmikuuta 2012
ENNEN HORROSTA
ENNEN HORROSTA
Pakkanen laukkaa jo viidettä kymppiä,
hakkaa lakkaamatta nurkkia,
yrittää kurkkia riiveen raosta,
onko kellään pirtissä yllään turkkia kylmän varalta;
siis jollakin aralla nololla pololla,
joka jalalla wällyä kaivaa vilun pelossa.
Mut' sillä saralla hukkatyötä - kaikki on elossa,
keskellä yötä takassa kytö,
halkoja melkoinen rytö,
loimuava roihu soihtuna piisiä nuolee,
siihen äreä pakkanen kuolee jos hosuu
ja lieskahan osuu.
Tervas tuoksuu, kipunat paukkaa,
halukas suu rievää haukkaa,
särvintä ahnaasti välillä naukkaa.
Ei hirvitä raukkaa - on lämmintä lientä tarjolla kuppi,
se lievittää mieltä ja notkistaa kieltä,
niin ankara voima kuumassa totissa,
kun se tarjotaan posliinimotissa.
Ennen horrosta äkeä pakkanen taantuu,
laantuu, kauhtuu sijoilleen.
Lauhtuu äkin, pian ripsii lunta mokoman valtakunta.
Kiskoo pirtissä väki sikeää unta.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
NELJÄN TUULEN TiELLÄ
NELJÄN TUULEN TiELLÄ
Jo vain net kiirii nyt taasen nämät valojuovat;
aivan taivaisiin saakka asti lemmot juoksullansa.
Yön silmähän vehreän kelmeinä juovina loimottavat,
syntyvät navan kohdusta haileina utuina,
penäävät sijaa yhtenään,
vaihtavat toisiltaan paikkaa - kaihtavat lannan puolta
siinä eeskahtaalle riuhtoessaan;
joutumatta millonkaan ahtaalle.
Killa taivaalla tilaa on hyinki silmänkantamattomiin.
Tormaavat porotokan lailla suuna päänä net,
arvaamattomaan suuntaan ja erilleen,
kieppuvat ja liekkuvat.
Kasvavat sitten yhteen yhdeksi;
kuin nainen ja mies,
jotka kiimassa samaksi lihaksi ryhtyvät ja yhtyvät.
Riettaasti räiskyvät,
nietokset värjäten hulmuavat levottomina aaltoina,
liehuvat - anastavat kielen,
sieppaavat mielen mukaansa,
pitävät siellä - neljän tuulen tiellä anhittomiin,
kuni itsekin lauhtuvat,
kuihtuvat vaisuina noloina aamun kajoon.
Ja mie se polo itken ja vapisen riemusta siinä jängällä.
lauantai 4. helmikuuta 2012
HERRANi!
HERRANi!
Meidän talvemme ovat niin sanoakseni;
anteeksi vaan - mestarini ja herrani Ukko Ylin,
muuttuneet kovin oikukkaiksi.
Suorastaan vittumaisiksi hyvin monella tapaa,
rohkenen todeta.
Ensinnäkin orastava alkutalvi oli niin nössö,
ettei se oikein tiennyt milloin alkaa - päinvastoin,
antoi lempohinen syksyn hivuttautua liepeensä päälle
ja kun sitten yritti muka tekeytyä joksikin,
niin eihän siitä mitään tullut - ei lasta ei paskaa.
Ottaa päähän, sikäli mikäli sallit ilmaisun,
etteivät järvet menneet kunnon jäähän.
Yksiöisestä oli turha yrittää yli pailakalla.
Kalastusharrastus sellaisesta kärsii - ymmärrätkö?
Entäs tämä talvennapa, mikä se semmonen napa on
kun kirsiä ei juurikaan ole - jängät hädin tuskin kantaa,
aajeet purkavat onkaa keskellä talvea kuin veturit.
Sitten kun vihdoin sallit sen talven tulevan ja pakkaset,
niin hei - sellaisen helwetillisen purevan vinkan kera,
jottei enää paremmasta väliä.
Minä kysyn sinulta nyt kuin mies mieheltä:
"Ollaanko me jotenkin loukattu Sinua?"
perjantai 3. helmikuuta 2012
KEiTTO
KEiTTO
Huikea, kimakka pakkanen on ottanut
jostain kumman syystä piinaansa pohjoisen asukkaat;
nekin jotka siihen eivät ole halukkaat,
vaan tahtovat istua liian lyhyissä alupöksyissä
piisivalkiansa hereässä lämmössä kiikkustooleissaan,
sinisiä aivoituksiaan hautomassa.
Jok'ikinen nurkan napsaus salvoksessa
saa utamin sielun luimistelemaan kyyryssä,
ikään kuin odottaen pannahisen äksyä ryöpsähdystä
keskelle permantoa ärhentämään.
Uhkaamaan ryssän helvettiin joutumisella niitä,
jotka sisällä piilevät vältelläkseen purevia vilun kynsiä.
Ja kun ei sitten tulekaan,
valloilleen karannut mielikuvitus ankarasta
pettymyksestä mielensä pahoittuneena
sorvaa kauhukertomuksia tulevaisuuden vunukoille.
Toinen toistaan jymäkämpiä valveunia
viattomia purevista pakkasista.
Mutta sitten kun emäntä nostaa liedellä porisseen
tuoksuvan särysopan pirtin pöydälle,
tönäisee kiikkustoolissa lojuvaa unista rahjusta,
arktinen hysteria onkin yhen äkin kaukana.
Keitto maistuu jumalaiselta - froua jumalattarelta
ja yöstä tulenee vilun sijaan kuuma.
torstai 2. helmikuuta 2012
TiLAPÄiNEN
TiLAPÄiNEN
Kapuaminen tunturin jyrkkää kallasta
on hikistä puuhaa - vetovoiman vastustamista;
aivan sama onko takajaloissa merkilliset vaelluspatiinit,
tahi takaltavat sivakat.
Kaikki loppuu aikanaan,
kiiren päällä äkkää ponnistelun olleen tilapäistä,
mutta vallan kannattavaa;
mikä ihana panoraama yli maitten ja mantujen.
Tilapäistä sekin - ajan taajaan janaan nähden.
Tokihan näkymän voi vangita - ainutlaatuisen hetken,
kuvata sen tallentamalla numerojonon piille,
maalaamalla sen,
muuttamalla sen sanojen tulvivaksi vuoksi.
Maailman eläminen niiltä osin,
sen näkeminen - kokeminen luonnon laajakankaalta
on jotain ihan toista ulottuvuutta
kuin kuunnella jonkun sopertelevan tunkkaisen
baaritiskin hämärässä samasta näkymästä
eri versiota - ties monennettako kertaa.
Nooh - tilapäistä onneksi sekin.
Vain aika on ikuisuutta - näillä näkymin,
vaikka sekään tuskin,
jos sitä ei olisi ensin keksitty.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
SOiHTU
SOiHTU
Muutama harras,
hutaisemalla tehty hento viiva liikuttuneena;
mykässä yksinkertaisessa maisemassa.
Siinä lyhykäisyydessään kaikki.
Verkalleen lipuva pakkasutu laimentaa senkin,
taivas ja maa yhtyvät,
ja aktista seuraa jäätyvät kyyneleet silmänurkissa.
Ens'alkuun vaikuttaa siltä
kun mitään kiintopistettä ei näköpiirissä ole,
että tekijä - itse näkymän luoja,
olisi ensin ihastunut - sitten vasta piirtänyt,
hieman epävarmana sen minkä sielussaan on nähnyt.
Niin vakuuttavaa on kuitenkin jälki.
Vain mataliin katajiin kertynyt tykky
saa haparoivan katseen tuokioksi pidätettyä,
mutta niiden pyöristyneistä muodoista
on vaikea valita jotain tiettyä,
tavallaan runsauden pula.
Nyt on parahultaisesti se hetki talvea;
valo viistosti osuu kaikkeen,
varjot ulottuvat kauas vilttoon kallakseen,
jokaisen tunturin lakea koristaa soihtu,
jos osaa katsoa oikeasta paikasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
