torstai 23. joulukuuta 2010

KAHDEN VAiHEiLLA


KAHDEN VAiHEiLLA
 
Tykkyä kantavat puut ovat pinteessä rinteessä,
huojuvat hiljaa eeskahtaalle - toisilleen kuiskien,
painavine kuormineen.
Suorina vielä,
vain hieman taipuen pahtaalle soittavan tuulen tieltä;
laulavat yhdessä kehtolaulua talvelle.

Valkoinen hiljainen metsä on melkoinen näky
mykkine lumisine salkoineen.
Se imee äänen, eliminoi kaiun,
viimeisenkin haiun;
ääneen lausuttu sana uppoaa kuin untuvasäkkiin
ja jää sinne.

Hiljaisuuden kuulee silmillään,
aistii lumisen massan mykän vastauksen tykystä.

Sininen valtavirta imee väenväkisin mukaan,
kahden hämärän rajamailla on valittava;
liudentuako pakomatkalle - samaan ykseyteen,
vaiko kääntyä takaisin paluujäljille,
kuolleen valon polulle.

Siitä sitten lämpöön -  savuntuoksuiselle tulelle
odottamaan kuni kahvi kuksassa on jäähtynyt.

Kahden vaiheilla. K a h d e n    v a i h e i l l a.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

KEiTTOSALKO TUiKATAAN


KEiTTOSALKO TUiKATAAN
 
Nyt kiidämme jo oiwallista haipakkaa valoa kohti,
pimeys on taittunut muutama tovi sitten.

Ensimmäisiä kajastuksia voi ounastella sihtailevansa
vaikka heti kun oijustaa rantteelle;
kultaista kehrää kolmen viikon kuluttua,
jolloin varjomaailma palaa
ja sieluton aika ehtyy.

Se hetki,
mystinen, koskettava;
rinnassa läikähtää kun kultainen kiekko,
tunturin puolittama,
vilahtaa muutamaksi tuokioksi esiin aavan selkosen yli,
sikäli mikäli taivas on sees.

Umpuilmalla tehdään torkkotulet,
avataan niestasäkki ja syödään eineet
ja juodaan päälle nokipannukohvet.

Keittosalko tuikataan kinokseen pystyyn
ettei taivas putoa niskaan,
tai jos putoaakin,
tekee reiän kanteen josta auringon sopii pilkistää.

Ja säteet kutittavat leuan alta niin,
että suorastaan naurattaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 21. joulukuuta 2010

iHMiNEN KOMPUROi


iHMiNEN KOMPUROi
 
Puut värisevät,
palelevat mustina alastomina kylmässä,
uupumaton pitkä tuuli on soittanut lumipuvun yltä.
Varistanut lakkapäiden taakan tomuna;
kimmeltäväksi kuoreksi kuolpunan sevälle.

Luokille vääntyneiden runkojen alakuloinen ryväs
tunturin valkoista kuvetta vasten;
oneana roikottaa ritvojaan.

Alistuneena tolaan odottaa valon tuomaa elinvoimaa,
joka pian virtaa jähmeässä suonistossa
ja saa sulamisen ihmeellä suoristumisen ihmeen.

Kuu maistaa tänään maan varjoa;
linnut ja kontiaiset pidättävät hengitystään.
Se hetki lähestyy - ei ole enää kaukana
kun pallo saavuttaa toisen äärensä kääntöpisteen.

Huomenna kaikki on toisin - emme enää loittone pois,
vaan palaamme jälleen auringon syleilyyn.

Luonnon uusi vuosi alkaa tismalleen oikeassa ajassa,
ihminen kompuroi kaikessa vajavaisuudessaan perässä,
niillä taidoilla joihin se kykenee;
keksien kaikenkarvaisia syitä ja selityksiä
omalle absurdille tolalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 20. joulukuuta 2010

KOKUREiSSU

KOKUREiSSU

Skippagurrasta lounaaseen muutama kymmen poronkusemaa on paikka jossa kuu ja aurinko paistaa ristiin. Sama se sille, mutta siitä vielä noin 70 peninkulmaa lulliin on hyvä taimenjärvi.
Oikein hyvä. Niin hyvä että sinne yleensä kannatti mennä, jos kerta mennäkseen. Nähdä vaivaa - sanotaan, vaikka mikä vaiva se nyt on, jos omaan tahtiin suoritettavan aherruksen lomassa saa vastalahjaksi jymäköitä, paksuniskaisia taimenenköllyköitä väkitukun tahi takkavitallisen?

Jäät oli jo aikaa sitten vahvoneet miehen kantavaksi ja pilkkimiehenhän kantaa empiiristen tutkimusten jopa puoletkin virkamiesten vahvistamasta normipaksuudesta, joten ei mitään huolta sen suhteen. Rensseleitä pakkaamaan vaan ehtoolla ja loput sitten aikasten aamunkoissa, sian pierasun aikoihin.
Sinne oli nyt muutamilla suunnitelma mennä. Paahtaa tienpohjaa kolmisenkymmentä ja sitten vielä kymmenkunta kilometriä rantoja seuraillen jään päällä.

Pakkasta oli, ei haitaksi saakka, mutta miinus kahtaviittä tavoitteli jo. Rapsakka keli. Kelkat ja reet oli jo edellisenä iltana laitettu rekkaan ja aamulla oli lähinnä vain itsensä vyöttäminen ja einesten teko. Treffit oli tehty reitin lähtöpaikalle.

Hyvin valmistellusta matkasta ei kahta puhetta, ennemminkin oli se näköjään tehtynnä. Ei paljon palaveerattu sen suhteen. Kaikki mitä asiaan kuului, oli käyty läpi talviasennolla. Kyseessä oli suoratoiminta ilman tyhjänpäivästä diskudeerausta. Oli liikuttava Aaasta Beehen, tehtävä tuuralla avanto uittolaudalle. Nyittävä lautaa kaksi verkon mittaa ja lyötävä sitten uusi avanto josta lauta ylös ja sitten verkkoin kiskonta jään alle. Kytkeminen rantaviteliköstä mukaan otettuihin karahkoihin.
 

Siinä oli pyydys paikallaan lähes kierän jään alla, vain ohut lumiharso koristeena. Ja sitten seuraava ja seuraava. Paikat olivat tiedossa. Sitä paljon puhuttua hiljaista tietoa, jota ei vielä painetusta sanasta löydy. Eikä internetistä.

Tusinan verran juomuksia asettelivat. Pitkähän se päivä oli. Tulilla piti käydä kahvittelemassa välillä ja einestä käkättimeen lappamassa, mutta vihdoin oli homma valmis.
Myöhään ehtoolle meni kuni talviasennolle takaisin ennättivät ja tovi siinä meni myös kunnes saivat huoneenlämpöön kehonsa tottumaan.

Seuraava päivä pitkä, odottelua, ei mitään järellistä hommaa, silkkaa odottelua kärsimättömänä. Jotta tulisi illansuu, ehtoo ja yö ja aamu. Että pääsis lähtemään ensimmäiselle kokuulle. 

Pettymyksen ja onnistumisen tunteet velloivat vuoronperään ja lopulta ehtoo koitti, yö ja uni voitti, mutta jo suden hetkellä, heti koiravahdin jälkeen, alkoi kahvittelu ja varustautuminen. 
Kahdeksaksi oli sovittu lähtö tienposkesta ja kahdeksalta lähdettiin. Toista tuntia paahdettiin rensseleiden kera kelkoilla ensimmäiselle juomukselle.
 

Toinen suoraan kaartoi vetoavannolle. Kairalla reikä, haraus ja naru irti ja toiseen kiinni. Jytyytti. Rinnassa läikähti. Salaman kulki mielihyvä humeettiin. Iso kala, mutta ei vielä tiedä mikä epeli.
Samaan aikaan toinen, saaliista vielä täysin tietämätön, löi tuuralla kokuavannon, nappasi haralla narun. Tunsi saman jytinän. Ei malta pitää suutaan:
"Saatana, saamma ainehi yhen jonkun kalan perkele!"
 

Alkaa saman tien lappamaan juomusta avannon reunalla kaksin käsin. Nyt ei kynsiä palele. Sitten jo vilahtaa hopeinen, mustatäpläinen kylki, taimen ja heti kerralla iso, nelikiloinen ainakin, vähintään ja kasvaa vielä muutaman sata grammaa kun sitä taivuttelee vaihtamaan hiippakuntaa. 
Lopulta muljahtaa jäälle ja on samassa irti. Tempoilee lumessa, mutta tokenee muutamasta kalikan iskusta. 

Mellevä hymy vääntyy naamalle. Käsi huitoo kaveriin päin. Sitten ei tunnu verkossa mitään, mutta yhen äkin avannossa on vielä toinen, hieman pienempi, elossa, mutta levossa. Nousee vastaanpanematta, alistuneena jäälle.
 

Kalikasta saa sekin otsaansa. Verkon pää tulee ja käden heilautuksella toinen alkaa tallustaa vetoavannosta erkaantuen kunnes tuntee solmun takertuvan reunaan.
Löysää narun ja paarustaa takaisin reiälle. Irroittaa narun, sitoo sen avantonaruun ja siinä kaikki.

Sama homma pikkupakkasessa tusinan kertaa, aina tulee jotain: siika, harri, taimen, matikan luiruja, haukikin.

Kun homma on tehty, marraskuinen päivä jo ehtynyt, tuloksena oiva saalis. Pari hymyilevää miestä vielä kaukana tiestä.
Mutta parin tunnin päästä jo kotinurkilla tyytyväisenä lämpimässä uutta kokua pohtimassa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

SiNiSTÄ HÄMÄRÄÄ


SiNiSTÄ HÄMÄRÄÄ
 
Sopivasti pakkanen,
alun neljättä kymppiä huitelevat ahnaimmat pykälät.
Napsahtelee puissa ja nurkissa,
tuntuu wanhoissa luissa;
muttei pure eikä suremalla lakkaa.
Yleensä lämpenee kesäksi turkissa.

Mukavasti sinkoilee ääni,
sinisen hiljaisuuden keskellä,
taholta toiselle,
määrätietoisen epävarmasti.

Ei saa selvää mikä puista napsaa,
eeskahtaalle kiirivät kaiut sekoittavat pakan
ja jalkain alla narskuva lumi
tekee kokonaisuudesta hauraanoloisen äänimaailman,
talvisen sinfonian,
sellaisen teoksen jonka jokainen kuulee uniikkina.

Täyttyvä kelmeä kuu maustaa atmosfäärin
lahealla varjomaailmallaan.

On valoisaa ja pimeää yhtä aikaa,
sinistä hämärää;
hiljaisuutta rapsahdusten piirittämänä rantteella,
kirkkaan tähtitaivaan alla.
Vain revontulten mystinen laulu puuttuu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 18. joulukuuta 2010

KOiViSSA SOLATUT NUTUKKAAT


KOiViSSA SOLATUT NUTUKKAAT
 
Met olema hyinki etulinjassa pakkasen suhthen,
eikä siinä mithän,
jo vain killa sen kera toimhen tullee mutta se veto;
käy se lempo parhaassa tapauksessa navalta navalle,
jäähyttää koppuraksi,
etenki jos on jäänyt housun liitinki auki,
niin kun nyt wanhoilta horiskoilta pakkaa sattumhan.

Ei nyt ihan aina,
joskus vain,
waimoväen mieliksi,
että pääsevät sanomhan muuten virheettömälle.

Siitä saa palkaksi nokipannukohvet
ja tanakat palat postonkakkua,
semmosta mihin on kamelin sekhan ripoteltu
hyppysellinen vehnäjauhoja myllärin mieliksi.

Tuoksuu jo aatellesaki niin somalle,
jotta vesi kielelle herahtaa,
rapsahtaa jäähän suupielhen,
jos sattuu anhittomaan pakkaseen
kun ajatus humeettiin vilahtaa.

Eipähän palele ainakhan - tikkuri, välikausitakki,
hihallinen turkkiliivi ja pässinpökkimät toppahousussa,
kaiken kruununa koivissa solatut nutukkaat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 17. joulukuuta 2010

MANiPULAATiO


MANiPULAATiO

Jotenkin tuntuu, että joulusta vaahdotaan nyt inimisten keskuudessa hieman vähemmän. Johtuneeko siitä, että kenties €uron huojunnan takia mania sullotaan kaiken hulvatun varolta sukan varteen ja patjan alle mieluummin kuin kaupustelijain ikuisesti täyttymättömään ahneudenkaivoon?
 

Saattaa tuntuma johtua tosin yhtälailla siitäkin että kauppareissuja meikäläisellä on harvakseltaan, liian harvakseltaan kaupustelijain mielestä. Neljä reissua ja HUPS - kuukausi onkin jo vierähtänyt suurin piirtein. Mene ja tiedä. 

Se on kuitenkin totta (ei faktaa, jota myy Tilastokeskus aina tilaajan toiveiden mukaisesti), että vain käteisellä manilla on meillä roskasakkilaisilla perusselviytymisen kannalta merkitystä, jos  ja kun kurssit ja pörssit alkavat kaatuilemaan tai lankeilemaan.

Ainoa poppoo joka tuntuu innostuneen joulusta aivan suunnattoman ylenpalttisesti kaupustelijoiden lisäksi, on YLE-manipulaatio. 

Nähtävästi hallituksen  määräyksestä joka päivä, jokainen toimittaja, jokaisessa ohjelmassa sivuaa jostakin vinkkelistä mustakaapujen ja kauppiaiden joulua. Käsittämättömän pitkä suorastaan on se lista niistä perinteistä joita tulee noudattaa YLE-manipulaation mukaan välttääkseen erottumisen laumassa.
Manipulaatiota tulee kaupustelijoiden kassaan 24/7, vaikka maata taapertaa myös melkoinen joukko pakanoita ja muita kummallisuuksia jotka eivät piittaa joulusta muuten kuin tuhahtamalla. Kenties laskemalla ilmaa joutavan asian suhteen.

Harva jouluaktivistikaan enää kykenee kaiken hössötyksensä keskellä - kotikutoisen tai sivusta syötetyn, pysähtymään miettimään miksi joulun aika jo ammoisista ajoista saakka on ollut inimisille niin tärkeä, hyvin paljon ennen kuin Jeesus keksittiin ja sijoitettiin sen nimenomaan elämälle tärkeistä tärkeimmän hetken päälle. 

Nooh - olkoon, oikeammin sanottuna ei ihan päälle, mutta riittävän liki viedäkseen huomion aidon tosiasian sijasta hölynpölyyn.

Onhan se nimittäin niin, että maapallon "uusi vuosi" alkaa sillä sekunnin murto-osalla, sillä hetkellä kun maa kääntyy kiertoratansa kuolokohdassa taas likenemään aurinkoa. Tämä nykyinen vuoden alku, mustakaapujen ja muinaisten hallitsijain siirtämä Uusi Vuosi seuraa tätä originaalia tapahtumaa 9-11 vuorokautta jäljessä.
 

Tokihan Telluksella on monta muutakin asiaa hieman hutasemalla tehty, mutta tämä ja tässä on nyt aktuelli. Ylipäänsä hutaisut johtunevat lähinnä vain siitä, että iniminen on luomakunnan kuningas pelkästään omasta mielestään, mutta että kumminkin.
 

Ensimmäisenä tekona uusi tuleva eduskunta - jotta elämä palaisi aikuisten oikeesti radalleen, joulun ja uuden vuoden voisi integroida samaan nippuun sekä palauttaa koko karonkan alkamaan talvipäivänseisauksen aikana, joka tällä erää on tulevana keskiviikkona, kuluvaa kuuta ja vuotta. 
Tarkalleen sanottuna suurinpiirtein tasan klo 01:39. 

Seuraavan kerran pippalo puolestaan olisi siitä 365,25 vuorokauden kuluttua, eli jotakuinkin 22.12.2011 klo 7:31 - sopivasti aamukahvin aikaan.
 

Se olisi kätevää. Jeesus-inimiset voisivat viettää kinkereitä omassa hengessään, sepitetyn draaman ja kaavan mukaan; me pakanat ja muut  toisarvoisemmat ja vähäpätöisemmät uuden vuoden alkamisen takia ja jotkut eimistäänkotosin olevat ihan vain huvin vuoksi, koska se varmasti on vapaa- tai joutopäivä.

Kaiken edellä kerrotun operaation seurauksena edes yksi elämän peruselementeistä, vuodenkierto saataisiin aloitettua puhtaalta pöydältä.

On niin tehty ennenkin - fy fan. Muudan Ruåtsin kunkku määräsi tässä taannoin kalenterin siirrosta, ei tosin tämä Kalle, eikä sen takia, että tyttärellä on maha pystyssä ennen aikojaan, vaan joku muu se oli.

Kuitenkin eräänä keskiviikkona 17.2; herran ja kuninkaan vuonna 1753, kansa heräsi onnellisena tavalliseen tapaansa toimillensa ja puuhillensa.  Niisti sitten  illalla  päreitä iltapuhteen aikaan ja puhalsi lopulta sen sammuksiin ja kävi suin päin matkaan
Höyhensaarille.
Kun sitten sama rahvas aamulla palasi reissusta ja virkosi unestaan, olikin jo torstai,  maaliskuun  1. päivä,  mutta  kuitenkin samaa herran ja kuninkaan vuotta 1753 elettiin.

Siinä hässäkässä meni syntymä- ynnä muutkin merkkipäivät joksikin aika tyystin sekaisin, eikä kaikista taida olla tolkkua vieläkään.
Tuolloinhan siirryttiin pohjoismaissa juliaanisesta gregoriaaniseen Aadolf Fredrikin toimiessa kumileimasimena.

Jaarittelu sikseen. Nykypäivän pitkällä matikalla ja tietotekniikalla; atomikelloilla ym. raksuttimilla vuosi kyllä saadaan tämmäämään pilkulleen oikein ja sillä siisti. Jos vain on halua. Eri asia on tietty kenen etua palvelee se että edes yksi tosi pitäisi paikkansa tässä manipulaatiolla höystetyssä maailmassa.

Oman elämäni sykähdyttävin, sittemmin riemastuttavin, kai rienaavinkin joulumuisto on 60-luvun alulta. En ole ihan varma oliko piirros Apu-lehdessä vai jossakin muussa, mutta joka tapauksessa vaikutuksen se teki pieneen inimiseen.

Siinä viivapiirroksessa maata rojotti porsimon pahnoilla valtava imisä parkuen, kyyneleet silmissä. Pienet kippurähäntäiset potsit lohduttivat itkevää äitiään:
"Äiti rakas - älä itke - pianhan tulee joulu!"



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.

torstai 16. joulukuuta 2010

mielenrauha


HiMPUN YLiKiN


HiMPUN YLiKiN
 
Koska en ole kuullut kenenkään moista vielä kertovan,
oletan että varsinaisesti,
ilman toimeen ryhtymistä sitä ei tiedetä.
Siispä asiaan.

Saavuttaakseni mielenrauhan;
levollisin mielin tuijotan taivaan piiriä
annan haihatusten hötkyillä mielen kuvien völjyssä,
hupsutella ilman kiirua.
Poiketkoot lemmot vaikka avaruuden toisessa päässä.

Siellä, juuri niin - äärettömässä,
kuikuilemassa näyttävätkö siniset ajatukseni
sinisiltä sieltä käsin.

Vai onkohan sittenkin,
jossakin puolivälin tietämillä etappi,
värien kääntöpiste tai lepopaikka,
johon sininen saa jäädä lusmuamaan,
jos voimat ehtyvät matkalla.

On sinne perhana sellainen tovi matkaa;
ajatukseltakin saattaa vilahtaa reilu silmänräpäys,
ehken himpun ylikin.

Riippuen tietty siitä,
missä kohtaa selkosta sattuu sillä erää seisomaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

ÄHiSEMiNEN


ÄHiSEMiNEN
 
Kaamoksen pakkasta uhaten,
jostakin erinomaisen tummansinisestä sysipimeästä;
valtavan tasaisen ja sileän lakeuden reunustalta,
heijastuu valokiilaan karahkaan sitaistu riepu
moottorin ulinan läpi.

Heijastavaa nauhaa.
Ohitusvaiheessa - seuraavaa jo hakien erottaa;
kiinni vielä risottuneessa aluskankaassaan.
Keltaisessa, alkuperäisessä.

Välkehtii ja elää.
Opastaen hakijoita vaakasuoraan viistävässä tuulessa
joka lanaa pitkin järven jäälaakiota,
nuoleskee ja höylää kaikkea sevän pinnasta nousevaa;
juoksuttaa tuoksulunta kohoumien suojanpuolelle
puhalluksen myötäisiksi nietoksiksi.

Ankara ja möykkyinen viittatie,
suuntaviittana pitkän järven pitkä mustanpuhuva ahde;
mennessä
styyrpuurissa,
paluumatkalla
paarpuurissa.

Tien päässä odottaa wanha riitti,
jäänveisto, sormien kastaminen hyiseen sohjoon,
ähiseminen otsalampun valossa.
Satunnainen hymyn häive onnen myötä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 14. joulukuuta 2010

SiPiPUHETTA


SiPiPUHETTA
 
Sinisen sävyinen hämyinen satumetsä;
mystisiä napsahduksia siellä ja tuolla silloin
kun tuuli hiemankin tukistaa latvoista.

Hakomispuussa päivystää pikisilmä kaarne,
ukko itse lienee ties missä,
mutta hangelle varisseet neulaset juoruavat,
että atrialla on oltu.

Tämä on jokatalvinen riitti rakastuneiden puiden tykö,
puiden jotka onnellisina ovat kietoutuneet toisiinsa,
antautuneet loputtomaan syleilyyn.

Pienet leyhähdyksetkin saavat aikaan hinkkaamista,
omituista ääntä, lähinnä narinaa,
mutta myös kuiskintaa, sipipuhetta,
jos vain sallii itselleen kuvitella niin.

Nuotio hiipumassa, savu yhä hivelee, sivelee sielua;
ilta saamassa pitävän otteen päivästä,
latvuston läpi kuultaa vielä tunne häivästä,
joka liukenee vaaleanpunaiseen kanteen.

Lauhtunut musta kana, tervaksen haiku,
kulmalleen kempsahtanut kuksa;
haalin tavarat haltuun, suljen nälkäisen repun suun
ja nousen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 13. joulukuuta 2010

LOUEELLA


LOUEELLA

Selkosen raskaaseen, kaiken äänen imeneeseen äänettömään umpioon tunkeutuu jostakin reunamailta ensin hento sirinä joka sittemmin voimistuu vähitellen ulinaksi ennen kuin valokiila ehtii tievojen välistä aavalle kaamoksen hämärää leikkaamaan. Lihta-Uula siellä porojensa perään katselemassa on.
 

Taitavasti pujottelehee äiji ahkio peltipailakan perässä jängän pounikoissa, vääntää hanikan selälleen ja roiskauttaa sohjoisen hetteen yli. Muutaman riekon parvi pelmahtaa syrjään sadatellen, vaikkei sitä muut kuulekkaan pärinältä. Määrätietoisesti etenee konemylly, jauhaa ja myllää vuosikymmenten saatossa tutuksi tullutta uraa. 
Samaa jota aikain alusta ovat ensin peurat, sittemmin poroiksi muuttuneina kesäisin rannionaan pitäneet, näin talvisin jotoksenaan. 


Valtaisa olisi se elo joka siitä kulkeneista tokista koostuisi, mustaisi kokonaisen tunturin kallaan. Tallaisi jäiseksi kiekeröksi.

Vaan nyt se kehveli pysähtyy. Sammuttaa oikein moottorinkin pörpöttämästä. On tainnut vuottaa kätkän taikka ilveksen - suden tuskin, ne kuuluu huilaavan Lannanmaassa nykyisin.
Mutta kätkämpä hyvinkin tahi sitten sen haaskan. Ilmankos pari riuttaa kaartelee korkealla, sinihämärissä näkymättömissä, mutta kronkkuen maahan saakka.

No nyt kuuluu jo nykäsevän käyntiin, poronpaskoja taisi tunnustella, josko kauan on kulunut siitä kun ovat tästä menneet.
Pian on jängän puolivälissä ja alkaa lihetä kuolpunan reunan kattavaa koivuvitelikköä. Siitä kun pääsee pujahtamaan sovinnolla läpi, on pian kuulumattomissa ja perävalokin haihtuu pian kuin pieru Saharaan. 

Jäljelle jää vain veres arpi karstanteen silossa pinnassa. Sen verta on jo tuuli ja kostea sää ahavoinut hankea, ettei jäneksestä jälkeä jää, jos ei pasko tahi pakoloikassa kynnet raapuja piirrä.

No pysähtyy se sittenkin metsän reunassa. Kun ensin hieman röntsällään olevaa keloa ympäri ajaa muutaman kerran. 

Tulipaikkaa se selvästi valmistelee. Tamppaa telalla lunta tiivimmäksi. Saattaa tuo vain mokoma jäädä siihen yöasennollekkin. Puuta on ainakin poltettavaksi runsaasti. Tuohon myrskyn katkaisemaan kannon tynkään kun vestää kiehiset, niin siitä saa kunnon torkkotulet.
Ja vieressä rönöttää aivan anhiton, raikas ja raihnaton kelo odottamassa konesahan ahnaita parkaisuja. Se pätkiksi, niin saa olla vaikka parikin yötä jos loueen levittää.

Niitä ja vähän näitäkin Lihta-Uula siinä raatailee, mitä nuita, yksinkertasia ja vähäpätösiä asioita listaamaan. Kun saa tulen aikaseksi, kurottaa hangenpäältä koivusuoron, leikkaa leukulla hangesta mötikän ja asettelee sen tulen loimuun niin, että alkaa tiputtaa vettä alakulmasta nokiseen kanaan. Ikivanha sulatuskonsti kiireettömässä maailmassa. 

Sillä aikaa asettelee louekankaan ja muutaman porontaljan sijoilleen. Ehtiipä tankata Linksinsäkin ennen kuin pääsee kahvittelemaan.

Kahvin päälle on vuorossa tupakki ja sitten vasta alkaa asettumaan pysyvämmin sijalleen.

Tovin kuluttua kaivaa rensseleistään kolhiintuneen, korkeareunaisen paistinpannun, lohmasee siihen vartin voita paketista ja kun sulaa, vuolee siihen puolenkiloa kohmeista käristystä. Keksii jostakin parkansa kätköstä karkeaa suolaa hyppysellisen ja antaa nuotion hoidella asiaa.
Kun ruskistusta on silmämääräisesti nokko, ottaa kouralla pari kertaa lunta siihen ja jättää eineen tulen kylkeen hautumaan. Sillä aikaa kaivelee esiin rukiisen leivän kyrsän, josta niibillä viiltelee muutaman siivun polvelle.
Siinä kaikki. Pohjanhovin puolukkasurvosta ja pottumuusia ei ole nyt heittää peliin. Eikä muitakaan Lannanmaan koukeroita.

Akateemisen vartin kuluttua taivuttaa Lihta-Uula itsensä käristyksen puoleen ja ottaa sen tuoksuvana haltuunsa. Uittaa leivänpalasta järjen lumoavassa soseessa ja kauhoo leivänsyrjällä atriaa ääntä kohden, rasvainen vana kiiltäen leukapielessä. Viimeisellä palasella kaapii pannun puhtaaksi seuraavaa annosta varten.
 

Siinä kaikki, sellaiseen kursailemattomaan kulinaristiseen nautintoon ei kertakaikkiaan ylletä minkäänlaisessa interiöörissä ja kyllä se on gastronomisenkin osaamisen kera vähän niin ja näin urbaanissa atmosfäärissä.
Vaikka kuin toisin mainoksissa väitettäisiin eksoottisista Lapin herkuista päin naamaa.

Päälle vielä tupakista vahva annos mielihyvää humeettiin. Mikäpä siinä on, moisen etuoikeuden jälkeen - kaamoksen
mystisessä sinertyvässä hämärässä pohdiskella levollisena - vatsalaukku täynnäns' luomuporoa, kaikenmaailman kiireitä ja jonniijoutavia huseerauksia.
 

Kun tupakin natsa sinkoutuu nuotioon ja siihen asetellaan muutama pölkky asiantuntevasti, Lihta-Uula nostaa taljaa ja pujahtaa taljojen väliin ja ottaa kurssin Höyhensaarille.
Huominen tulee jos tulee.

Jossain tievan päällä yksinäinen hukka vetäytyy hiljakseen taapäin ja kun on varma ettei silhuetti enää ulotu tievan yli, käännähtää ja lähtee jolkuttamaan Äytsijärven suuntaan isommin kiirehtimättä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

VALHEiDEN TAiVAS


VALHEiDEN TAiVAS
 
Päivät elävät toistensa kaltaisina valtaisina parvina,
muodostavat vuodenkierron erilaisine ilmiöineen.

Pikkuhiljaa, mutta päättäväisesti - tasaisin askelin,
kierto etenee taas kohti hetkellistä ehtymistään
kunnes pian - kymmenen kaamoksen sinistä päivää;
talvipäivän seisauksen murto-osan hetkellä,
maailma syntyy uudestaan
ja on jo yhdeksän päivän wanha,
kuni ihmiset vasta juhlivat sitä.

Siitä vielä pieni tovi, varjoton aika loppuu
ja kultainen kehrä palaa sijalleen.

Eikö maailma koskaan opi seuraamaan ajast'aikaa?
Sen tuhannen vuotta on tiedetty tuo hetki,
mutta yhä vielä - kuussa käynnin jälkeenkin,
elämme aikaamme jäljessä potien ahneuden tautia,
mielen turmelevaa - tappavaa.

Joka kerta kun vuosittaisen kierron toivo orastaa,
tuo puhdas, viaton tallotaan saastaiseen maahan
ja tilalle otetaan Valheiden taivaasta uusi,
arvottomin helyin ja krumeluurein koristeltu
keinotekoinen todellisuus.

Ja luonto - se vaan jatkaa wäkivahvaa kiertoaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 11. joulukuuta 2010

UUNiNEDUSRAHiLLA


UUNiNEDUSRAHiLLA
 
Hiljainen maa aaltoilee valkoisena vaippana
mustina harottavain karahkain alla varhain;
näinä parhaina hartaina kaamoksen aamuina.

Koillinen on pyyhkäissyt rangoilta viimeisenkin rippeen
ja mustavalkea viidakko kollottaa pehmeinä haamuina,
lähes tyystin ilman kontrastia,
tässä varjottomassa ajassa;
sumeaa virttä vaimeasti veisaten.

Pakkanen napsauttaa hirttä.
Ilmoittaa pirttiin - puuta lisää ahnaaseen pätsiin,
sitä ehtymätön nälkä vaivaa.

Tervainen tuoksu kaivaa reiän nokiseen hormiin,
puikahtaa ulos levittäin huumaavaa tuoksua tienoolle.

Kun sulkee toviksi silmänsä uuninedusrahilla,
hillitsee kielensä ja päästää mielensä laukkomaan,
voi nähdä tiellä taivaltavan yksinäisen astujan
katsovan kaihomiellä piisistä tupruavaa savua.

Kahden vaiheilla,
maan ja taivaan välillä - utuinen huntu,
leijuu eeskahtaalle osaamatta päättää;
kietoako koivuinen vitelikkö huuruiseen syliinsä
vaiko jäädä tunturin laelle hattaraksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 10. joulukuuta 2010

LUMiVALKEA


LUMiVALKEA

Tuntuu aivan siltä, että vihdoin ja viimoin on Ukko Ylijumalani kuullut niitä rukouksia (myös sadatteluja, joskus manauksia) joita olen suoltanut päivät pääksytysten niinä ihanina talven aikoina joina lunta tupruaa koko Esterin perheestä meidän rantteelle. Aivan erityisesti meidän rantteelle.
Ja joita minä erityisen vakinaisen päätoimisesti siirtelen syrjään joutilaan ammattitaidolla.
 

Nyt, vihdoinkin myös Khelsingin minihamosissa ja soortseissa ensisijaisesti viihtyvät kesäihmiset ovat saaneet tätä kadehdittua  ja ihanaa, lumivalkeaa ja puhtoista lunta yllin kyllin. 
Ne samat otukset juuri, jotka harmaista kivisistä kolosseistaan yleensä ihailevat sitä, kun muualla, loitommalla kaikesta kulttuurista ja sivistyksestä elelevät sekä oleilevat inimiset ähkivät pihallaan suunnattomia lumikuormia möyriessään.
Ja että toisella pihalla ähkii vielä toinen möyrijä. Kolmannella kolmas jne.

Kaikkialla ähkitään muualla talvella ulkona pihamailla ja puutarhoissa, paitsi Khelsingissä. Siellä ähkitään vain pöntöllä kun toimitetaan liian ahnaasti nautittua väärää kulinaaria pois kehosta.
Siinä on vissi ero. Lumi ei haise, suolen läpi toimitettu kulinaari kyllä.

Ei silti, on lumityössä kivaakin. Se riippuu näkökulmasta. Lunta on helppo muotoilla. Voi huiskata lumet sinne ja tänne, ottaa vapauksia joltakin kuuluisalta abstraktilta taiteilijalta niin sanotusti ja tehdä hienoja maisemainstallaatioita. 


Jälki on yleensä ihan sitä tehen. Epämääräisen  ihanan pöyristyttävää, jossa koiran kusemat viiruttavat ikään kuin satunnaisesti muuten niin luonnolliseen asentoon sattumanvaraisesti luomalla nakottuja kinoksia.

Voi myös suunnitella tulevan lumityön jo ennen ulosmenoa tietokoneessaan aiemmasta, ennen pyryä otetusta valokuvasta. Siihen voi ketevästi piirrellä uudet suuntaviivat jotka ohjastavat uusien penkkojen uusia orientaatioita ja kaareutumisen tendenssejä.
Sitten vaan tulostus ja tuotos kalvon sisään; naulittuna keppiin joka tökätään hankeen osviitaksi. Ja ei kun luomaan.

Ennen toimeen ryhtymistä kannattaa hemmotella pihaseita, että uutta lunta ei tuppaa heti kun entiset on saatu lanattua hiiteen.

Rantteella suoritetuista lumitöistä äkkinäinen vieraskin näkee itseasiassa aika vähin vaivoin millaista hyyshållia sillä perällä pidetään. 

Penkkojen suoruudesta, kinosten korkeuden tasaisuudesta ja siitä onko vieremiä valunut varsinaiselle kulku-uralle, pystyy jo johtopäättelemään tekijän mielentilaa ja hallitsemaansa interiööriä.
 

Jos koko piha on kuin hutasemalla, sikin sokin leväperäsesti juostenkustu, eikä koirien valumia ole vähääkään yritetty peitellä ja siistiä, niin eipä ole sitten sisäpiirissäkään odotettavissa mitään poikkeuksellista järjestelmällisyyttä.

Jos taas siljo on silmää hivelevän siisti, koiruelikoiden kuset peitelty puhtaalla, suoraan taivaasta sataneella viattoman puhtaalla lumella ja penkat suoria niin, että kiväärillä voisi harjaa pitkin huoletta ampua rojauttaa, niin jopa voi olla varma että porstuassakin ovat kengät siveästi rivissä, matto pudisteltuna ja oiottuna, sisäpirtti samoin tip-top oortingissa tyystin. 

Lumivalkeat liinat pöydillä hyasinttien alla, piisivalkealla nokinen kana tuhahtelemassa nokastaan muhevaa onkaa ja niin edelleen. Siinä talossa ollaan harvinaisen vissejä. Se on varmaa.

Mustelempa muinoin vunukkana, taisi se muuten olla jo ennen Lumisotaa -39, tunteneeni erään Muinosen pereen jossa isä oli hyvin tarkka rantteensa penkoista ja niinpä se sitten päsmäsi ne tämmaamaan prikulleen linjaansa. 

Eikä sauman saumaa vähääkään heikkonäköisempi erottanut niissä, siloisat oli ne penkat, kuin kuumalla voiveitsellä viimeistellyt.
 

Liisa Muinonen oli siinä pereessä tyttären virassa, hieman päälle sen aikaisen puperteetin tämä neito. Vanhempien luvalla ja siunauksella kulki jo riiuulla.
 

Yhtenä sunnuntaiaamuna äitinsä meni sitä herättelemään tuohtuneena varhan kun tuli itse ometasta lypsypuuhiltaan:
"Herääppäs nyt ja kuulehan! Nyt on isä kyllä herättyään vihainen!"
 

- Umph, umph - mitä nyt? Yhym! Mitä lempoa?
 

- No kun sinun nimesi on kirjoitettu kusemalla isän hienoon lumipenkkaan. Siinä lukee selvästi että Liisa!
 

- Ääääh! En mie mittää siitä tiijä... pojat varmaan kiusallaan...mmm
 

- Älä nyt tyttö rakas unissais mittää höpötä. Ihan on siun ihteis käsialallas se tehty. Mokomahi. Kiskoha kolttu päälleis  ja kaatiot linnulles ja mee sitte laittamaa asia kuntoon.

~~~~~~~~~~~~

Nyt kun lumitoivomukseni vihdoin on kuultu ja pikkuhiljaa toteutumassa, istun kuuman mustaherukkamehun kera kodan suomassa huomassa ja laadin virallista toivomusta pihaseidalle, että seuraavaksi Ukko Ylijumala koettelisi Lannanmaan pääkaupunkia kolmen (3) kuukauden yhtäsoittoisella pakkasella, vaihteluväliltään siinä 20-35§ kieppeillä.

Met häällä Ultima Thulessa kun emmä ole mitenkhän ahneita kaikein maailman lumelle ja pakkaselle, met sallima killa sitä myös Lannanmaahan ihan kohtuuvella.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

torstai 9. joulukuuta 2010

myrskyn jälkeen




MYRSKYN JÄLKEEN


MYRSKYN JÄLKEEN
 
Kuinka kaunis onkaan maa aina myrskyn jälkeen.
Jäämeren hyytävä viima ryytää, muotoilee luonnon;
kasaa tasaiseksi sataneen lumen aallonharjoiksi
jotka puolestaan ryhmittyvät säntillisiksi mainingeiksi
ja peittävät alleen kaiken siloksi.

Jopa syysmyrskyjen toimittaman täystuhon,
sikin sokin lojuvat ryteiköt - nekin lähes tulkoon.
Kaikki tyynni.

Talven kuorruttamat kumolleen nousseet juuristot
muodostavat aavemaan aavemaan sisälle.
Rajuilman jälkeinen vastakohta - hiljaisuus,
korostuu reuhatussa kairassa.
Vidin pintaan piiperretty jälkikuvio juoruaa mykkänä,
ilman ainuttakaan varsinaista sanaa;
kuka, mistä, minne ja milloin.

Siipispankkoin raapaisut tuota tuonnempana,
että kuolema siitä on ylitse askelkuvion liihottanut;
pysähtynyt tuokioksi nappaamaan elinvoimaa
tuleville surmatöilleen.

Maa on niin kaunis.
Jännitys laukeaa koivun ritvassa
ja se varistaa viimeisenkin lumen kipenen
mustan luurankonsa yltä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

HUPSiS


HUPSiS
 
Lasken tievan päällä kuuteen - sitten kinokseen;
vitivalkoiseen puuteriin tuiskahdan niin,
että sille tulee oiwa tilaisuus puikahtaa
kaula-aukon tilkitsemättömistä raoista iholle.
Kalvosinten kautta samoin.

Ah mikä tunne kun löylyinen,
kuumaksi sivakoitu ihoni ottaa sihisten vastaan
vesinoroiksi muuttuvan vitilumen,
joka alkaa valua kohden merta - kaikkien vesien äitiä.

Minun tapauksessani muuta laajaa ja avaraa,
merenkaltaista ei ole - korkeintaan sydämeni.
Ehken se onkin pisaroiden määränpää?

Siihen suuntaan ne ainakin valuvat raajoja myöten;
niskassakin - selkäpiin viiltäen linnunlihalle,
pörhistäen karvaviidakon hidastamaan menoa.

Kun saan raivattua ajan parkitsemat kasvoni sohjosta,
tunteet ovat ehtineet jäähtyä, vain nahka kuumottaa.

Tilalle kumpuaa pulppuava nauru;
kaamoksenkin huomaa vain jos erikseen katsoo,
sillä ketään muuta ei ole todistamassa
sivakoiden ristiin menoa ja kuperkeikkaa,
joka sinkoaa minut turvalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 7. joulukuuta 2010

NÄKYMÄTÖN SiLTA

 
NÄKYMÄTÖN SiLTA
 
Tuijotan näkymää toiselta tunturijonolta,
siltä jolla seista johotan puuskuttain,
höyrypilviä puhaltain tuuleen,
porkkain päät kainaloissa,
sivakat v-asennossa auraamassa loivassa myötäleessä.

Horisontissa,
maanpiiriltä, kaukaisimpien selkosten takaa,
kuulottaa utuverhon vyöttämänä
korkeiden tuntureiden vaalean hailakka jono.

Sinne entää ajatusten ja haaveiden näkymätön silta,
rakennelma joka koostuu niin monimutkaisesti
asetelluista yksinkertaisista yksityiskohdista,
että jopa luojakin sitä saattaa joskus ihailla,
myhäellen hymähdellä;
tietty silloin kun kukaan ihmisotus ei ole moista
paikanpäällä todistamassa.

Niin simppeleistä asioista lopultakin,
että kun rakennelmaa toisin ajoin,
pahimmasta huumasta selvittyään tarkastelee,
se naurattaa itseäänkin ääneen.

Mutta se onkin nyt sitä saamista mitä olikin lupeissa
kun ensin pystyisi luopumaan wanhasta turhasta
ja tyhjänpäiväisestä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 6. joulukuuta 2010

AiLUNGAN PiETI

AiLUNGAN PiETI

Pieti oli "niitä" onnellisia lapsia, joita huolet huomisesta eivät juuri koskaan painaneet. Eivät koskaan olleet minkään moiset huolet syy unen saapumattomuuteen, vaan aina pääsi hän muutamassa hetkessä hyppäämään Höyhensaaren venhoon ja siitä vaan muina miehinä souteli pois sinisen hiekan peittämälle rannalle ja uinahti niille jaloilleen.
Pieti oli syntynyt kodassa, peurankuussa. Sinisenä. Napanuora kaulan ympäri punoutuneena ne kriittiset sekunnit, jotta elämästä olisi tullut huolien täyttämä.

Eipä syrjäisellä selkosella moiset luojan lipsahdukset - otteensa hetkelliset herpaantumiset, juurikaan vaikuttaneet mihenkään olevaiseen, puhe ja artikulointi hieman ontui, mutta niinhän me kaikki muutkin olemme omalta osaltamme erilaisia sanankäyttäjiä. Pietun suhteen vain ajatteleminen, murehdinta, huoli huomisesta  ja ns.  filosofiointi oli edelleen lapsenkengissä vaikka äiji huiteli jo päälle yhdeksän kympin. 

Ja eleli yhä omissa hoteissaan em. "puutteista" huolimatta. 

Lähisukulaiset olivat järkiään kaikki kompastuneet kuka mihinkin elontiensä omiin kummallisuuksiin ja kompakiviin - päätyneet niine hyvinensä, vikoinensa, hiekansyöntiin uusiin hiippakuntiin. 
Kaukaisia sukulaisia oli tietty, niin kuin jokaisella, mutta henkilanka niihin oli katkennut jo aikaa sitten ja ne olivat enää kokonaan eri lukunsa.
€uron ja €U:n kompastelut - veitsen syrjällä elo, eivät liikauttaneet tippaakaan Pietin elämän rytmiä.

Sosiaalihuolto kunnanjohtajan ohjaamana oli yrittänyt saada Pietiä ystävällisyydellä siirtymään jo tovin kunnan ylläpitämään huoltolaan, koska kunnan terävässä päässä tiesivät sikäläisen Hyvä Veli-kerhon kautta, että Pietille oli sielultaan työteliäänä ja nuukana elämänsä keskipäivän aikana ja ajanoloon kertynyt hyvähköt säästöt paikallisen osuuspankin tilille.
Pietun kotikunta kunnanjohtajineen taas eli jatkuvassa kulukehityspaineessa ja ikuisessa rahapulassa pers'aukisena.
 

Kunnanjohtajan saatua vinkin rahakkaista, omillaan asuvista kuntalaisista, (heitä oli jokunen muukin), päässä syntyi suunnitelma kuoria kermat päältä. Mitä ne höppänät niitä rahojaan tilillä hautoivat, toinen jalka jokaisella jo vähintään haudassa ja toinenkin partaalla, liki reunaa?

Kunnanjohtajan päässä punoutui alhaisten vaistojen ohjastamana lopulta kierous, jolla työllä säästetyt varat muutamassa vuodessa siirtyisivät tuottavampaan käyttöön.

Aluksi kuitenkin oli saatava Pieti ja muutama muu kohtalon valitsema uhri koukkuun, tekemään ensimmäinen siirtonsa vapaaehtoisesti hyvin suunnitellun tyhjennysoperaation ensimmäisille siuloille, että kaikki näyttäisi siistiltä ja kauniilta.

Siitä ne sitten vaihtoehtojen yhä kaventuessa joutuisivat käymään yhä tiheämpään kassoillaan ja ehken 3-4 vuodessa kulut oli saatu sille tasolle, että koko hoitola voitiin yksityistää ja kunta pesisi kätensä jutusta.
 

Sopimukset ja säännöt operaatioon lienee tuomarin sijasta kirjoittanut viemäri. Niin likaista peliä niillä oli tarkoitus pelata.
 

Muuta ensin oli, kuten jo mainittiin, Pieti saatava pois omastaan kunnan hoteisiin. Sitä paitsi Pietin mökin alla oleva tonttimaa oli myös varsin hyvällä paikalla, joen mutkan sisäkurviin muodostuneen niemen kärjessä. Vesistö siis kahtapuolla ja mökki siinä tievannokareen päällä kuivalla maalla. Sille kyllä olisi käyttöä heti kun siihen kunta pääsisi käsiksi.

Pieti joka oli ystävällinen jo luonnostaan sekä ylipäänsä murheen hyllyviin, ylitse kantamattomiin soihin vajoamaton, ei voinut käsittää, että hänestä nyt niin hyvää huolta tahdottaisiin sosiaalihuollon toimesta pitää, koska hyvinhän hänellä kotonaankin meni. 

Vaivoja ei juurikaan ollut, muisti pelasi ja ruoka ja hygienia hoitui siihen malliin kuin se oli pienestä pitäin opittu. 

Itse asiassa elämä muutenkin kokonaisuudessaankin oli niin luomuvoittoista että kiihkeimmällä ja intohimoisimmallakin huivikaulaisella Virheellä olisi haavi loksahtanut auki silkasta kateudesta vihreäksi ja ainakin Pietiä olisi alettu moittia puolueen toimesta väärästä luomusta. Liian aidosta.
Myöskin puskalaisten olisi ollut vaikea hyväksyä niitä Pietin kulinaristisia taipumuksia joita tämä suosi, sille ne poikkesivat hyvin runsaasti puskalaisten aivopesu- ja inimisen kiusaamisopeista.

Pieti siis eli runsaasti ja tismalleen väärin Virheiden ja  Pekka Puskan mukaan ja liian pitkään mm. kunnanjohtajan sekä paikallisen Rotari-klubin puheenjohtajan, Hautaustoimisto & Arkkuliike Otamme osamme omistajan Viljo Kuikkeliinin mielestä. 

Sukulaisten myös, mutta jotka olivat sitten kyllästyttyään odottamaan Pietin edesmenoa, itse yksitellen siirtyneet Manan majoille. Kärsivällisyys on hyve - eivät tienneet nämä tuhmat sitä.

Sosiaalijohtaja aloitti lopulta itse omat henkilökohtaiset houkutteluvierailunsa Pietillä alaistensa yksi kerrallaan epäonnistuttua tehtävässä. Eikä vain operaatio näyttänyt edistyvän hänenkään toimestaan puusta pitemmälle. 

Pieti kun vastasi kaikkeen tarjottuun hyvään ja erikoisen hyvään kohteliaasti kiertäen kieltäytymällä. Ei edes kompuroinut niissäkään, jo kyseenalaisissa, sosiaalijohtajan omasta päästään tempaisemista lakipykälistä, joissa ei ollut totta edes siteeksi.
Homma vain ei toiminut. Liian yksinkertaisesti ajatteleva sielu, oikean ja väärän hyvin tunnistava, rehellinen ja vastuuntuntoinen, empaattinen  ja lähes raivostuttavan hyväntahtoinen, selätti säällisessä ottelussa ahneuden ja vallanhimon riivaaman mielen.

Ei onnistunut kunnalta yksityisten säästöjen haltuunotto sillä erää. Pahantahtoisuuteen tietämättään vastasi vaistomaisesti hyvällä Pieti ja onnistui pitämään puolensa vaikkei asian oikeasta tolasta ollut koskaan selvillä.

Pankinjohtajan kera ryypiskelleen kunnanjohtajan oli kuultu kiroavan Pieti ja kaltaisensa otukset syvimpään helvettiin erään Rotari-illan loppuhuipentumassa pikkutunneilla. 

Yöllisiä menoja siivoamaan palkattu leski oli sattumalta kuullut kusiputkan oven raosta kun kunnanjohtaja oli kironnut kaikenmaailman Pietut ja muut vammaiset sekä amikset Hevon Wittuun koko kuntasektoria rasittamasta.

Peli siis jäi kesken mutta arvattavissa on että siihen se ei kuitenkaan jää. Henkisesti sairaan yhteiskunnan mieleltään sairas byrokratia ottaa kyllä omansa kun sille vain joku keksii osoittaa kohteen. 

Tavalla tai toisella pelisäännöt muokataan sille mallille, että näennäisesti veretön kappaus onnistuu ns. laillisten kriteerien mukaan.
 

Byrokratia on kuin syöpä joka levittää tavallisilta inimisiltä vallan anastaneiden puolueiden avulla etäpesäkkeitä ihmisyhteisön puolustuskyvyttömään kehoon ja kuihduttaa sen ontoksi kuoreksi, ellei sen etenemiselle oiwalleta hyvissä ajoin laittaa jyrkkää stoppia.

Kun inimisten toisilleen siirtämä hiljainen tieto elämässä selviytymisestä on hivutettu pois, peli on selvä.
Uudenlainen orjayhteiskunta, kastijakoon perustuva, saa sijansa ja taas kerran on muutos parempaan haettavissa vain väkivallan kautta, niin kuin historia sen kautta aikain on todistanut ja on tuleva todistamaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

TYHJÄ TiLA TÄYTTYY


TYHJÄ TiLA TÄYTTYY
 
Laajoina mattoina leviävät tuntureiden lomiin aukiot,
pounikkoiset valkoiset jängät palsoineen;
lähes piikaisina,
lumikuorrutuksen myötäillessä
niiden uniikkia jäljittelemätöntä pintaa.
Vain muutaman riekon askeleen piirtyessä
kaatuneeseen valoon katsottaessa.

Toisaalla satunnaiset revon helmet kiemurtelevat,
satuttavat hätääntyneen jäniksen kera ristiin
ja kun äkätty on,
lähtevät seuraamaan.

Hämärä kiiruhtaa verkkaan vastaantulevan syliin,
maailma pysähtyy tuokioksi huoahtamaan,
laskee kiirunsa metelin imevään huokoiseen huopaan.
Ääni ehtyy, tyrehtyy.

Sitten kuukkeli erehtyy pyrähtämään tuttavallisesti;
se kuullostaa pommikoneen jyrinältä
hiiskumattomassa tolassa.

Tuokiossa se saa asiansa toimitettua
ja liudentuu siniseen harmauteen eimiksikään.

Tyhjä tila täyttyy hiljaisuudella ja vain on.
Aika - se lipuu omalla vauhdillaan nietoksissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 4. joulukuuta 2010

OiViTiiLU RAPSAHTAA POiKKi


OiViTiiLU RAPSAHTAA POiKKi
 
Sitkeästi tämä tuuli.
Se purkaa yhä äksyä kiukkuaan.
Repii ja kiskoo lakkapäistä lumituppuroita,
paiskii pitkin puiden lomia ja humisee.
Taivuttaa runkoja, humisee lumiseen maisemaan.

Kelot hinkkaavat väsymättä kylkiänsä puhki,
vaalea pinta kiilottaa harmaiden raosta.
Roskaantunut hanki kantaa mykkänä taakkansa,
huomeneen tilattu utukkakerros peittää
kaiken alleen ja silottaa sitten.

Lumelle varissut nöyhtä muistuttaa unesta
jossa puut kuolivat harmauteen
karvaan ruskon punertaessa taustalta.

Nyt ei punerra - sinertää, säteet eivät yllä kylliksi;
Liian pitkä matka maahan.
Kaukana tokka tolvaa rintamana tunturin kuvetta,
asettuu ortassa jotokseen
ja siirtyy päämäärään.

Koparoiden naksuessa, röhinän lomassa;
sen kuulee näkemällä - hämärä yhtyy toiseen.

Oivitiilu rapsahtaa poikki.
Savu myötäilee pelkäämättä tuulen selkää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 3. joulukuuta 2010

AKKAMETSO


AKKAMETSO

Koppelo makasi nyt kohmeisena Jää Kaappisessa, sulassa  sovussa Metsästäjämakkara-paketin ja voin välissä. Kuten se oli tehnyt aiemmin jo samaa virkaa pakastimessa jonkun kuukauden.
Lojunut virattoman oloisena muiden raaka-aineiden kera. Joutuen antamaan sijaa milloin millekkin ruokakunnan silmäätekevän ailahteleville gastronomisille kot-kot-kotkotuksille.
 

Ei se ollut itseasiassa vihainen, harmistunut vain, tai typertynyt, pikemminkin. Sitä kun palelsi ja kylmäsi jotenkin siitäkin huolimatta vaikka sillä oli höyhenet vielä tallessa -  öööö... siis nyppimättä. 

Nooh - onneksi kaiken kukkuraksi pää sentään oli sievästi ja kainosti taitettuna siipispankon alla - oikeammin kai siveästi, joku näkisi.
Harva ruumis voi nykyään ylpeillä niin kauniilla lopputulemalla.
 

Lopullista päätöstä tämän objektin nylkemisestä joko, tai lokkaamisesta ei oltu vielä tehty. Sitä vasta harkittiin.
Aikaa kun vielä oli jonkin verran. Antaa nyt ensin kaikessa rauhassa sulaa ja asettua uuteen olotilaansa. Niin sanotusti tekeytyä.

Se millä tavoin mokoma yllä mainittu vähäpätöinen ja vaatimaton tieto liittyy nykyiseen finanssi-kuseen - sitä ei tiedä kukaan ja siksi koppelo jääköön lojumaan edelleen sinne Jää Kaappisen riksille, olipa sitten itsessään tyytyväinen tahi tyytymätön olotilaansa. 


Piruakos sitä on niin hoppu elämässä, että lentää pahki päin seiniä. Katsoisi eteensä. Ei lentokoneenkaan putoamisesta voi syyttää painovoimaa.
 

Sitä paitsi kyllä muutenkin, asiasta yhdeksänteen, säästäväisyyssyistä lentokoneet ylipäänsäkin kannattaisi tehdä joko virkkaamalla tai neulomalla villalangasta.
Esimerkiksi pipo joka putoaa kilometrien korkeudesta, Hyvin Menee-mukavuudesta ja pläjähtää maahan; sehän vaan oiotaan ja pistetään uudelleen päähän ja taas mennään kantapäät metrinkorkeudella matalalentoa globaalissa markkinataloudessa velkaa tehden. Wiimeinen pari uunista ulos, se maksaa lystin.

~~~~~~~~~~~~

Yhä kuremmaksi muuttuu tola. Inimiset alkavat turvautua yhä enemmän väärinnäkemiseen eli turvautuvat mieluummin muualta syötettyyn "järkeen" kuin siihen omaan tuttuun ja vielä joitakin vaistonvaraisia varoituksen sanoja kuiskuttelevaan, poislukien muutamaa satunnaista hönöttäjää jotka päivittelevät nykymenoa ikään kuin päätösvallan anastaneiden puoluekoneistojen kiusaksi.

Tila käy ahtaammaksi, pakkorakonen kiristyy. Kiipeli on yhä ilmiselvemmin havaittavissa, mutta myös ansalangat kiristyvät. Irtipääsy on vaikeaa, jos on sidottu vereslihalle kalvavilla kytkyillä pankkeihin.
 

Tavallinenkin rupusakki on korvansa saanut siis hörölle, mutta empii. Itsensä kanssa sopiminen on kovin vaikeaa. 
On tavattoman vaikea myöntää edes peilin edessä yksinollessaan tulleensa hyväuskoisuudessaan höynäytetyksi. Ja että, tässä sitä nyt ollaan. Velkaa suut ja korvat täynnä. Ja perusta vapisee, huominen ei tiedä mitä ylihuominen tuo tullessaan. Pälkähästä pääsemiseksi ehdotetaan uutta velkaa, lisää velkaa. Järki hoi!!!
 

Se joskus saatanan typeryyksissä otettu velka vain on ja pysyy, oli sitä vähän tai paljon - tulee ilkeä setä ja ottaa tavaran pois jos sitä ei maksa. Syömättä saa mieluummin olla, maksettava on omat höynähtämisensä. 
Se on suomalaista, niin suomalaista että, €urooppalaisiksi sutkeiksi on vielä pitkä matka. Alkukantaisina, vielä viattomina maalta tulleina  luonnonlapsina kaikki valkoisen suuren päällikön sanat ovat totta, niihin on luotettava.

Sillä seikalla - luottamuksella, pelaa katalaa peliään myös velanantaja-ketku. Säälimättömästi, tunteettomasti, vaikka tietää, että koko korttitalonsa on aina vain hiuskarvan varassa.
Jos velkaantuneet kerrankin lyövät kättä ja asettuvat poikkiteloin koko pakka romahtaa.

Ehkäpä joskus vielä silmät avautuvat katsomaan ja suostuvat näkemään asiain tolan sellaisena kun se oikeasti on, sitten  jo nousenee vihastuksen puna toisille niin kipakkana, että vallan kilteiltä ja luottavaisilta juonineet ja anastaneet puolueiden nimeä kantavat rikolliskoplat vaaditaan ja pannaan tilille rötöksistään. 

Niin sen soisi tapahtuvan. Surullista ja niin halpahintaista on rupusakin kusetus tällä erää.

Itsensä ja tulevat sukupolvet velkaannuttaminen toisia typeryksiä auttaakseen on niin pähkähullua, että vielä 60-luvulla jo moisen ehdotuksesta olisi saanut syytteen isänmaanpetturuudesta. 



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä yhteisömme inimisten kohtaloihin ja tolaan?

torstai 2. joulukuuta 2010

hiipii sieluun asti halla





PiENELLE KARHULLE


PiENELLE KARHULLE
 
Yön toisensa jälkeen peräkanaa kaatuessa
toistensa syliin ohimenneeksi tilaksi
yhden huojuvan siimeksen kahtapuolta rutiinilla,
kyseenalaistamatta, oudoksumatta vallitsevaa tolaa
ja yhdeksi sulautuen järkähtämättä kuin aika;
se on realismia.
Sinistä ajankuvaa upeissa raameissa.

Sitä arkista tuttua elämää
ennen uuden orastavan hämärän häilyvää;
käsinkosketeltavissa
ja läsnä joka hetki kaikilla ajan määreillä.

Sitä jossa mitään merkittävää ei koskaan tapahdu,
ja missä tapahtuu koko ajan, jos viitsii paneutua;
on vain nähtävä humeetilla sama minkä silmillä näkee.

Pikkiriikkisten yhteensattumien summista muodostuu
hetki, tunti ja vuorokausi täällä Pohjantähden alla.
Valtaisa joukko onnenkantamoisia,
syy-seuraussuhteita joiden tuloksena on elo.
Yhtäkaikki - lopulta koko elämä.

Siinä on jotain samaa kun sanoisi
kaikkien norojen laskevan mereen
tähtikirkkaan taivaankannen hoteissa
ikuisen pohjannaulan opastamana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

JUOVLAMÁNNU


JUOVLAMÁNNU
 
Aurinko on kaartunut maanpiirin taa
matkalla kosmisen pesäänsä.
Vielä se värjää taivaan kannen liekkimereksi,
helvetin esikartanoiden infernoksi,
uskomattomaksi värileikittelyksi
jota voi vain mykistyneenä ihailla
sinisten kinosten seassa sormi suussa.

Varjot ovat hävinneet, haihtuneet,
kaikonneet jonnekin hämyisään selitykseen.
Elämä on niin löyhää tässä sinisessä maailmassa,
että lakkareissa kannetaan kesällä joesta kerättyjä
taskukiviä painona;
edes omat jalanjälkensä lumessa erottaakseen.

Elämää tämä vain on;
tällainen, kuvatunlainen niillä jotka ovat valinneet
asuinpaikkansa liki maan äärtä.

Reilussa kymmenessä tuhannessa vuodessa
siihen tottuu, eikä valon hylkääminen enää pelota.
Wiimeisetkin epäilijät ovat alkaneet uskoa,
että kultainen kehrä tulee takaisin pesästä
ja tullessaan se taittaa talven selän.

Turha pelätä enää siis,
ei vähemmästä viis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne