UUNiNEDUSRAHiLLA

UUNiNEDUSRAHiLLA
 

Hiljainen maa aaltoilee valkoisena vaippana
mustina harottavain karahkain alla varhain;
näinä parhaina hartaina kaamoksen aamuina.

Koillinen on pyyhkäissyt rangoilta viimeisenkin rippeen
ja mustavalkea viidakko kollottaa pehmeinä haamuina,
lähes tyystin ilman kontrastia,
tässä varjottomassa ajassa;
sumeaa virttä vaimeasti veisaten.

Pakkanen napsauttaa hirttä.
Ilmoittaa pirttiin - puuta lisää ahnaaseen pätsiin,
sitä ehtymätön nälkä vaivaa.

Tervainen tuoksu kaivaa reiän nokiseen hormiin,
puikahtaa ulos levittäin huumaavaa tuoksua tienoolle.

Kun sulkee toviksi silmänsä uuninedusrahilla,
hillitsee kielensä ja päästää mielensä laukkomaan,
voi nähdä tiellä taivaltavan yksinäisen astujan
katsovan kaihomiellä piisistä tupruavaa savua.

Kahden vaiheilla,
maan ja taivaan välillä - utuinen huntu,
leijuu eeskahtaalle osaamatta päättää;
kietoako koivuinen vitelikkö huuruiseen syliinsä
vaiko jäädä tunturin laelle hattaraksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!