KOKUREiSSU

KOKUREiSSU

Skippagurrasta lounaaseen muutama kymmen poronkusemaa on paikka jossa kuu ja aurinko paistaa ristiin. Sama se sille, mutta siitä vielä noin 70 peninkulmaa lulliin on hyvä taimenjärvi.
Oikein hyvä. Niin hyvä että sinne yleensä kannatti mennä, jos kerta mennäkseen. Nähdä vaivaa - sanotaan, vaikka mikä vaiva se nyt on, jos omaan tahtiin suoritettavan aherruksen lomassa saa vastalahjaksi jymäköitä, paksuniskaisia taimenenköllyköitä väkitukun tahi takkavitallisen?

Jäät oli jo aikaa sitten vahvoneet miehen kantavaksi ja pilkkimiehenhän kantaa empiiristen tutkimusten jopa puoletkin virkamiesten vahvistamasta normipaksuudesta, joten ei mitään huolta sen suhteen. Rensseleitä pakkaamaan vaan ehtoolla ja loput sitten aikasten aamunkoissa, sian pierasun aikoihin.
Sinne oli nyt muutamilla suunnitelma mennä. Paahtaa tienpohjaa kolmisenkymmentä ja sitten vielä kymmenkunta kilometriä rantoja seuraillen jään päällä.

Pakkasta oli, ei haitaksi saakka, mutta miinus kahtaviittä tavoitteli jo. Rapsakka keli. Kelkat ja reet oli jo edellisenä iltana laitettu rekkaan ja aamulla oli lähinnä vain itsensä vyöttäminen ja einesten teko. Treffit oli tehty reitin lähtöpaikalle.

Hyvin valmistellusta matkasta ei kahta puhetta, ennemminkin oli se näköjään tehtynnä. Ei paljon palaveerattu sen suhteen. Kaikki mitä asiaan kuului, oli käyty läpi talviasennolla. Kyseessä oli suoratoiminta ilman tyhjänpäivästä diskudeerausta. Oli liikuttava Aaasta Beehen, tehtävä tuuralla avanto uittolaudalle. Nyittävä lautaa kaksi verkon mittaa ja lyötävä sitten uusi avanto josta lauta ylös ja sitten verkkoin kiskonta jään alle. Kytkeminen rantaviteliköstä mukaan otettuihin karahkoihin.
 
Siinä oli pyydys paikallaan lähes kierän jään alla, vain ohut lumiharso koristeena. Ja sitten seuraava ja seuraava. Paikat olivat tiedossa. Sitä paljon puhuttua hiljaista tietoa, jota ei vielä painetusta sanasta löydy. Eikä internetistä.

Tusinan verran juomuksia asettelivat. Pitkähän se päivä oli. Tulilla piti käydä kahvittelemassa välillä ja einestä käkättimeen lappamassa, mutta vihdoin oli homma valmis.
Myöhään ehtoolle meni kuni talviasennolle takaisin ennättivät ja tovi siinä meni myös kunnes saivat huoneenlämpöön kehonsa tottumaan.

Seuraava päivä pitkä, odottelua, ei mitään järellistä hommaa, silkkaa odottelua kärsimättömänä. Jotta tulisi illansuu, ehtoo ja yö ja aamu. Että pääsis lähtemään ensimmäiselle kokuulle. 
Pettymyksen ja onnistumisen tunteet velloivat vuoronperään ja lopulta ehtoo koitti, yö ja uni voitti, mutta jo suden hetkellä, heti koiravahdin jälkeen, alkoi kahvittelu ja varustautuminen. 
Kahdeksaksi oli sovittu lähtö tienposkesta ja kahdeksalta lähdettiin. Toista tuntia paahdettiin rensseleiden kera kelkoilla ensimmäiselle juomukselle.
 
Toinen suoraan kaartoi vetoavannolle. Kairalla reikä, haraus ja naru irti ja toiseen kiinni. Jytyytti. Rinnassa läikähti. Salaman kulki mielihyvä humeettiin. Iso kala, mutta ei vielä tiedä mikä epeli.
Samaan aikaan toinen, saaliista vielä täysin tietämätön, löi tuuralla kokuavannon, nappasi haralla narun. Tunsi saman jytinän. Ei malta pitää suutaan:
"Saatana, saamma ainehi yhen jonkun kalan perkele!"
 
Alkaa saman tien lappamaan juomusta avannon reunalla kaksin käsin. Nyt ei kynsiä palele. Sitten jo vilahtaa hopeinen, mustatäpläinen kylki, taimen ja heti kerralla iso, nelikiloinen ainakin, vähintään ja kasvaa vielä muutaman sata grammaa kun sitä taivuttelee vaihtamaan hiippakuntaa. 
Lopulta muljahtaa jäälle ja on samassa irti. Tempoilee lumessa, mutta tokenee muutamasta kalikan iskusta. 

Mellevä hymy vääntyy naamalle. Käsi huitoo kaveriin päin. Sitten ei tunnu verkossa mitään, mutta yhen äkin avannossa on vielä toinen, hieman pienempi, elossa, mutta levossa. Nousee vastaanpanematta, alistuneena jäälle.
 
Kalikasta saa sekin otsaansa. Verkon pää tulee ja käden heilautuksella toinen alkaa tallustaa vetoavannosta erkaantuen kunnes tuntee solmun takertuvan reunaan.
Löysää narun ja paarustaa takaisin reiälle. Irroittaa narun, sitoo sen avantonaruun ja siinä kaikki.

Sama homma pikkupakkasessa tusinan kertaa, aina tulee jotain: siika, harri, taimen, matikan luiruja, haukikin.

Kun homma on tehty, marraskuinen päivä jo ehtynyt, tuloksena oiva saalis. Pari hymyilevää miestä vielä kaukana tiestä.
Mutta parin tunnin päästä jo kotinurkilla tyytyväisenä lämpimässä uutta kokua pohtimassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä tarina ainakin 4 ystävällesi TÄSTÄ!

........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.