LOUEELLA
Selkosen raskaaseen, kaiken äänen imeneeseen äänettömään umpioon tunkeutuu jostakin reunamailta ensin hento sirinä joka sittemmin voimistuu vähitellen ulinaksi ennen kuin valokiila ehtii tievojen välistä aavalle kaamoksen hämärää leikkaamaan. Lihta-Uula siellä porojensa perään katselemassa on.
Taitavasti pujottelehee äiji ahkio peltipailakan perässä jängän pounikoissa, vääntää hanikan selälleen ja roiskauttaa sohjoisen hetteen yli. Muutaman riekon parvi pelmahtaa syrjään sadatellen, vaikkei sitä muut kuulekkaan pärinältä. Määrätietoisesti etenee konemylly, jauhaa ja myllää vuosikymmenten saatossa tutuksi tullutta uraa.
Samaa jota aikain alusta ovat ensin peurat, sittemmin poroiksi muuttuneina kesäisin rannionaan pitäneet, näin talvisin jotoksenaan.
Valtaisa olisi se elo joka siitä kulkeneista tokista koostuisi, mustaisi kokonaisen tunturin kallaan. Tallaisi jäiseksi kiekeröksi.
Vaan nyt se kehveli pysähtyy. Sammuttaa oikein moottorinkin pörpöttämästä. On tainnut vuottaa kätkän taikka ilveksen - suden tuskin, ne kuuluu huilaavan Lannanmaassa nykyisin.
Mutta kätkämpä hyvinkin tahi sitten sen haaskan. Ilmankos pari riuttaa kaartelee korkealla, sinihämärissä näkymättömissä, mutta kronkkuen maahan saakka.
No nyt kuuluu jo nykäsevän käyntiin, poronpaskoja taisi tunnustella, josko kauan on kulunut siitä kun ovat tästä menneet.
Pian on jängän puolivälissä ja alkaa lihetä kuolpunan reunan kattavaa koivuvitelikköä. Siitä kun pääsee pujahtamaan sovinnolla läpi, on pian kuulumattomissa ja perävalokin haihtuu pian kuin pieru Saharaan.
Jäljelle jää vain veres arpi karstanteen silossa pinnassa. Sen verta on jo tuuli ja kostea sää ahavoinut hankea, ettei jäneksestä jälkeä jää, jos ei pasko tahi pakoloikassa kynnet raapuja piirrä.
No pysähtyy se sittenkin metsän reunassa. Kun ensin hieman röntsällään olevaa keloa ympäri ajaa muutaman kerran.
Tulipaikkaa se selvästi valmistelee. Tamppaa telalla lunta tiivimmäksi. Saattaa tuo vain mokoma jäädä siihen yöasennollekkin. Puuta on ainakin poltettavaksi runsaasti. Tuohon myrskyn katkaisemaan kannon tynkään kun vestää kiehiset, niin siitä saa kunnon torkkotulet.
Ja vieressä rönöttää aivan anhiton, raikas ja raihnaton kelo odottamassa konesahan ahnaita parkaisuja. Se pätkiksi, niin saa olla vaikka parikin yötä jos loueen levittää.
Niitä ja vähän näitäkin Lihta-Uula siinä raatailee, mitä nuita, yksinkertasia ja vähäpätösiä asioita listaamaan. Kun saa tulen aikaseksi, kurottaa hangenpäältä koivusuoron, leikkaa leukulla hangesta mötikän ja asettelee sen tulen loimuun niin, että alkaa tiputtaa vettä alakulmasta nokiseen kanaan. Ikivanha sulatuskonsti kiireettömässä maailmassa.
Sillä aikaa asettelee louekankaan ja muutaman porontaljan sijoilleen. Ehtiipä tankata Linksinsäkin ennen kuin pääsee kahvittelemaan.
Kahvin päälle on vuorossa tupakki ja sitten vasta alkaa asettumaan pysyvämmin sijalleen.
Tovin kuluttua kaivaa rensseleistään kolhiintuneen, korkeareunaisen paistinpannun, lohmasee siihen vartin voita paketista ja kun sulaa, vuolee siihen puolenkiloa kohmeista käristystä. Keksii jostakin parkansa kätköstä karkeaa suolaa hyppysellisen ja antaa nuotion hoidella asiaa.
Kun ruskistusta on silmämääräisesti nokko, ottaa kouralla pari kertaa lunta siihen ja jättää eineen tulen kylkeen hautumaan. Sillä aikaa kaivelee esiin rukiisen leivän kyrsän, josta niibillä viiltelee muutaman siivun polvelle.
Siinä kaikki. Pohjanhovin puolukkasurvosta ja pottumuusia ei ole nyt heittää peliin. Eikä muitakaan Lannanmaan koukeroita.
Akateemisen vartin kuluttua taivuttaa Lihta-Uula itsensä käristyksen puoleen ja ottaa sen tuoksuvana haltuunsa. Uittaa leivänpalasta järjen lumoavassa soseessa ja kauhoo leivänsyrjällä atriaa ääntä kohden, rasvainen vana kiiltäen leukapielessä. Viimeisellä palasella kaapii pannun puhtaaksi seuraavaa annosta varten.
Siinä kaikki, sellaiseen kursailemattomaan kulinaristiseen nautintoon ei kertakaikkiaan ylletä minkäänlaisessa interiöörissä ja kyllä se on gastronomisenkin osaamisen kera vähän niin ja näin urbaanissa atmosfäärissä.
Vaikka kuin toisin mainoksissa väitettäisiin eksoottisista Lapin herkuista päin naamaa.
Päälle vielä tupakista vahva annos mielihyvää humeettiin. Mikäpä siinä on, moisen etuoikeuden jälkeen - kaamoksen mystisessä sinertyvässä hämärässä pohdiskella levollisena - vatsalaukku täynnäns' luomuporoa, kaikenmaailman kiireitä ja jonniijoutavia huseerauksia.
Kun tupakin natsa sinkoutuu nuotioon ja siihen asetellaan muutama pölkky asiantuntevasti, Lihta-Uula nostaa taljaa ja pujahtaa taljojen väliin ja ottaa kurssin Höyhensaarille.
Huominen tulee jos tulee.
Jossain tievan päällä yksinäinen hukka vetäytyy hiljakseen taapäin ja kun on varma ettei silhuetti enää ulotu tievan yli, käännähtää ja lähtee jolkuttamaan Äytsijärven suuntaan isommin kiirehtimättä.
Selkosen raskaaseen, kaiken äänen imeneeseen äänettömään umpioon tunkeutuu jostakin reunamailta ensin hento sirinä joka sittemmin voimistuu vähitellen ulinaksi ennen kuin valokiila ehtii tievojen välistä aavalle kaamoksen hämärää leikkaamaan. Lihta-Uula siellä porojensa perään katselemassa on.
Taitavasti pujottelehee äiji ahkio peltipailakan perässä jängän pounikoissa, vääntää hanikan selälleen ja roiskauttaa sohjoisen hetteen yli. Muutaman riekon parvi pelmahtaa syrjään sadatellen, vaikkei sitä muut kuulekkaan pärinältä. Määrätietoisesti etenee konemylly, jauhaa ja myllää vuosikymmenten saatossa tutuksi tullutta uraa.
Samaa jota aikain alusta ovat ensin peurat, sittemmin poroiksi muuttuneina kesäisin rannionaan pitäneet, näin talvisin jotoksenaan.
Valtaisa olisi se elo joka siitä kulkeneista tokista koostuisi, mustaisi kokonaisen tunturin kallaan. Tallaisi jäiseksi kiekeröksi.
Vaan nyt se kehveli pysähtyy. Sammuttaa oikein moottorinkin pörpöttämästä. On tainnut vuottaa kätkän taikka ilveksen - suden tuskin, ne kuuluu huilaavan Lannanmaassa nykyisin.
Mutta kätkämpä hyvinkin tahi sitten sen haaskan. Ilmankos pari riuttaa kaartelee korkealla, sinihämärissä näkymättömissä, mutta kronkkuen maahan saakka.
No nyt kuuluu jo nykäsevän käyntiin, poronpaskoja taisi tunnustella, josko kauan on kulunut siitä kun ovat tästä menneet.
Pian on jängän puolivälissä ja alkaa lihetä kuolpunan reunan kattavaa koivuvitelikköä. Siitä kun pääsee pujahtamaan sovinnolla läpi, on pian kuulumattomissa ja perävalokin haihtuu pian kuin pieru Saharaan.
Jäljelle jää vain veres arpi karstanteen silossa pinnassa. Sen verta on jo tuuli ja kostea sää ahavoinut hankea, ettei jäneksestä jälkeä jää, jos ei pasko tahi pakoloikassa kynnet raapuja piirrä.
No pysähtyy se sittenkin metsän reunassa. Kun ensin hieman röntsällään olevaa keloa ympäri ajaa muutaman kerran.
Tulipaikkaa se selvästi valmistelee. Tamppaa telalla lunta tiivimmäksi. Saattaa tuo vain mokoma jäädä siihen yöasennollekkin. Puuta on ainakin poltettavaksi runsaasti. Tuohon myrskyn katkaisemaan kannon tynkään kun vestää kiehiset, niin siitä saa kunnon torkkotulet.
Ja vieressä rönöttää aivan anhiton, raikas ja raihnaton kelo odottamassa konesahan ahnaita parkaisuja. Se pätkiksi, niin saa olla vaikka parikin yötä jos loueen levittää.
Niitä ja vähän näitäkin Lihta-Uula siinä raatailee, mitä nuita, yksinkertasia ja vähäpätösiä asioita listaamaan. Kun saa tulen aikaseksi, kurottaa hangenpäältä koivusuoron, leikkaa leukulla hangesta mötikän ja asettelee sen tulen loimuun niin, että alkaa tiputtaa vettä alakulmasta nokiseen kanaan. Ikivanha sulatuskonsti kiireettömässä maailmassa.
Sillä aikaa asettelee louekankaan ja muutaman porontaljan sijoilleen. Ehtiipä tankata Linksinsäkin ennen kuin pääsee kahvittelemaan.
Kahvin päälle on vuorossa tupakki ja sitten vasta alkaa asettumaan pysyvämmin sijalleen.
Tovin kuluttua kaivaa rensseleistään kolhiintuneen, korkeareunaisen paistinpannun, lohmasee siihen vartin voita paketista ja kun sulaa, vuolee siihen puolenkiloa kohmeista käristystä. Keksii jostakin parkansa kätköstä karkeaa suolaa hyppysellisen ja antaa nuotion hoidella asiaa.
Kun ruskistusta on silmämääräisesti nokko, ottaa kouralla pari kertaa lunta siihen ja jättää eineen tulen kylkeen hautumaan. Sillä aikaa kaivelee esiin rukiisen leivän kyrsän, josta niibillä viiltelee muutaman siivun polvelle.
Siinä kaikki. Pohjanhovin puolukkasurvosta ja pottumuusia ei ole nyt heittää peliin. Eikä muitakaan Lannanmaan koukeroita.
Akateemisen vartin kuluttua taivuttaa Lihta-Uula itsensä käristyksen puoleen ja ottaa sen tuoksuvana haltuunsa. Uittaa leivänpalasta järjen lumoavassa soseessa ja kauhoo leivänsyrjällä atriaa ääntä kohden, rasvainen vana kiiltäen leukapielessä. Viimeisellä palasella kaapii pannun puhtaaksi seuraavaa annosta varten.
Siinä kaikki, sellaiseen kursailemattomaan kulinaristiseen nautintoon ei kertakaikkiaan ylletä minkäänlaisessa interiöörissä ja kyllä se on gastronomisenkin osaamisen kera vähän niin ja näin urbaanissa atmosfäärissä.
Vaikka kuin toisin mainoksissa väitettäisiin eksoottisista Lapin herkuista päin naamaa.
Päälle vielä tupakista vahva annos mielihyvää humeettiin. Mikäpä siinä on, moisen etuoikeuden jälkeen - kaamoksen mystisessä sinertyvässä hämärässä pohdiskella levollisena - vatsalaukku täynnäns' luomuporoa, kaikenmaailman kiireitä ja jonniijoutavia huseerauksia.
Kun tupakin natsa sinkoutuu nuotioon ja siihen asetellaan muutama pölkky asiantuntevasti, Lihta-Uula nostaa taljaa ja pujahtaa taljojen väliin ja ottaa kurssin Höyhensaarille.
Huominen tulee jos tulee.
Jossain tievan päällä yksinäinen hukka vetäytyy hiljakseen taapäin ja kun on varma ettei silhuetti enää ulotu tievan yli, käännähtää ja lähtee jolkuttamaan Äytsijärven suuntaan isommin kiirehtimättä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Nam.
VastaaPoistaTosin on se hyvää Laanihovissakin, pottumuusilla ja puolukoilla. Napanterina Poronkyynel ja ruokajuomana keskitäyteläinen ranskalainen Syrah. Ei ehkä yhtä hyvää kuin Uulalla mutta hyvää.
oikke hyvä tarina, soljui päässä sujuvasti...aouh..
VastaaPoistaDemetriukselle:
VastaaPoistaNo annetaan tuon verta periksi, jos satuit maistamaan sitä Manun aikaan.
Jolkkaavalle sujelle:
Se oli hieman tarkoituskin.