JUOVLAMÁNNU

JUOVLAMÁNNU
 

Aurinko on kaartunut maanpiirin taa
matkalla kosmisen pesäänsä.
Vielä se värjää taivaan kannen liekkimereksi,
helvetin esikartanoiden infernoksi,
uskomattomaksi värileikittelyksi
jota voi vain mykistyneenä ihailla
sinisten kinosten seassa sormi suussa.

Varjot ovat hävinneet, haihtuneet,
kaikonneet jonnekin hämyisään selitykseen.
Elämä on niin löyhää tässä sinisessä maailmassa,
että lakkareissa kannetaan kesällä joesta kerättyjä
taskukiviä painona;
edes omat jalanjälkensä lumessa erottaakseen.

Elämää tämä vain on;
tällainen, kuvatunlainen niillä jotka ovat valinneet
asuinpaikkansa liki maan äärtä.

Reilussa kymmenessä tuhannessa vuodessa
siihen tottuu, eikä valon hylkääminen enää pelota.
Wiimeisetkin epäilijät ovat alkaneet uskoa,
että kultainen kehrä tulee takaisin pesästä
ja tullessaan se taittaa talven selän.

Turha pelätä enää siis,
ei vähemmästä viis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!