SELKOSiSSA
Sateli hiljalleen lunta. Harvakseltaan tipahteli. Aivan kuin jokainen nattura silmäilisi ensin oman paikkansa mihin päättää leposijansa maankamaralla asettaa.
Ei tuullut juurikaan. Sen tavallisen verran vain. Lehähdyksiä jokiuoman yllä. Satunnaisia, jotka uoman paisuneissa kohdissa saattoivat heilauttaa kaarelle taipuneen koivun ritvoja sen verran, että lumi varisi - eikä kun huuru se lienee, joka varisi hopeisena tomuna sevälle.
Oli miten oli, tässä kelissä, pikku pakkasessa, liikuskeli wanha riekonpyytäjä pitkillä metsäsivakoillaan.
Verkkaisaan, hoppua ei ollut sitä vertaa, jotta hikipisaran olisi otsalle saanut. Ansapolkua oli laatimassa tämän tunturin orttaan. Ei sellaista kun ennen vanhaan muinoin - joskus kolmisenkymmentäkin kilometriä pitkää, päivittäin kierrettävää lenkuraa.
Nyt enää tuskin kymmenen on matka. Joka päivä kun on kierrettävä. Repolaisen jälkiä on niin tuhkatihiään.
Ei tässä auta luontoa alkaa ruokkimaan, pian ovat kaikki saalista kärkkymässä, ketut, kaarneet ja pöllöt jos alun antaa. Sukkelia ovat oppimaan ruokapöytään.
Hiihtelee hiljalleen. Ilmiselviin paikkoihin poimii käsikopelolla rinnukseltaan ansalangan, rihmasen, vaikka metallista se ollut jo pitkään on riekon ansa - messinkiä pääosin.
Otsalampun valossa, on vielä hämärän loppua, pujottaa pään silmukan läpi ja ottaa huuliensa väliin. Sitten sipaisee niibillä pari oksaa, halkaisee päät ja tökkää ne hankeen. Asettelee silmukan vapaan pään karahkaan ja itse silmukan aukinaisena halkaistujen oksien avulla koholle sevän päälle. Tekee oksista risuaitaa siuloiksi molemmin puolin hankeen tökkimällä.
Silmäilee vielä ja tuumii mielessään: Siitä sen on mentävä. Jos on mennäkseen. Saattaa mennä toisenkin kerran ja useammankin jos luonto suo.
Ensimmäinen kajo koin puolella alkaa erottua sinisen rajamailla. Hiihtelee ja asettelee tottunut eränkävijä. Tämä on vasta ensimmäinen kierros, juonen teko. Sitä täydennetään sitä mukaa kun liikehdintää tapahtuu hangen kartalla.
Reilun parin viikon päästä aurinkokin pilkistää jo vaaran yli ja nyt vain kultaisena viiruna keskipäivällä näkyvä alkaa varhenemaan vauhdilla.
Ehtoo on yhtynyt jo aikaa sitten aamuun kun wanha riekostaja lähestyy kammia päinvastaisesta suunnasta kuin minne aamunkoissa lähti. Tunturi on kierretty ortan rajoja myötäillen. Tuulikin pysynyt aisoissa. Ehkäpä antaa poorin koveta pakkasessa ilman tuiskua. Aamulla sujuu jo kepeämmin aloitus.
Maha kiljuu, koko päivä matkattu kuivalihalla. Kahvihammasta pakottaa. Kun saapuu kammin eteen, kopistaa sivakat koivistaan, porkat kouristaan. Puhdistaa pohjat ja nostaa seinustaa vasten.
Astuu sitten sisään savuntuoksuun, pimeään kömmänään. Otsalampun sytytettyään ottaa pinon päältä valmiiksi vuolastut kiehiset, asettelee ne kaminaan ja tuikkaa tulen. Kertalaakista ottaa ja syttyy. Ja kumma se olisikin jos ei, sen tuhannen kertaa on tätä asiaa tullut harjoteltua.
Siirtää riitteeseen karahtaneen kattilan keskemmä ja nokisen pannun, sillä aikaa kun tuli alkaa ahmimaan ensimmäisiään. Pian saa latoa tulisijan täyteen jotta voi keskittyä roppinsa huoltohommiin.
Ulkokamppeet pois, koukkuihin roikkumaan. Kyntteliin tuli ja yhteen lyhtyynkin. Niillä näkee jo einestää.
Lämpö leviää tehokkaasti, vain uloimmat posiot pimeän rajamailla ovat viileitä. Niin ne aina, syrjässä, permannon liki. Ei sen väliä, siinä lämmittää missä pitääkin. Niin on suunniteltu.
Nyt jo tohisee pannu, onkaa pukkaa nokasta. Siirtää syrjemmä ja ropsauttaa askista porot vettymään ansastaja. Istahtaa rahille ja kurottaa orresta, hiirten ulottumattomista niestasäkin ja avaa sen polviensa päällä. Leipää, siankylkeä ja voita. Voittamaton yhdistelmä näissä oloissa.
Palastelee hartaasti, makuja aistiskellen. Ottaa väliin kohven ja laskettaa kuksaan jähtymään. Poimii sokerin tuokkosesta ja tipauttaa sekaan.
Kun einestarpeet on raivattu niestasäkkiin ja orteen paikoilleen, on kohven vuoro nyt jo lämpimässä tilassa. Kyynärpäillä pöytään nojaten miettii tulevia ja meneviä, väliin kuksasta hörpäten.
Mikäpä tässä. Kaikki on varalla, tulee riekkoja eli ei. Sen näkee vasta jälkikäteen. Hötkyillä ei sovi. Eikä etukäteen saalista jakamaan alkaa. Njukčamánnun lopulla sen sitten näkee. Ainoan oikean totuuden.
Mutta jos kovin käy huonoksi saanti, joutaa täältä kyllä jo aiemmin juomuksia käymään.
Ehtoo kaatuu päälle. Lämmin ramasee pitkän ulkoilun jälkeen. Wanha riekostaja tutkii kaminan sielua, valitsee sopivan kokoisen pölkyn, tiivistää pienemmillä ja antaa vedon hetkeksi täysille. Ahnaasti tarttuu tuli honkaseen. Lunkka kiinni ja veto pois.
Sitten päällimmäiset kamppeet rahille. Lyhdyn ja kynttilän sammutus ja pujahdus makuupussiin. Otsalamppu saataville.
Matka unimaahan saa alkaa.
Sateli hiljalleen lunta. Harvakseltaan tipahteli. Aivan kuin jokainen nattura silmäilisi ensin oman paikkansa mihin päättää leposijansa maankamaralla asettaa.
Ei tuullut juurikaan. Sen tavallisen verran vain. Lehähdyksiä jokiuoman yllä. Satunnaisia, jotka uoman paisuneissa kohdissa saattoivat heilauttaa kaarelle taipuneen koivun ritvoja sen verran, että lumi varisi - eikä kun huuru se lienee, joka varisi hopeisena tomuna sevälle.
Oli miten oli, tässä kelissä, pikku pakkasessa, liikuskeli wanha riekonpyytäjä pitkillä metsäsivakoillaan.
Verkkaisaan, hoppua ei ollut sitä vertaa, jotta hikipisaran olisi otsalle saanut. Ansapolkua oli laatimassa tämän tunturin orttaan. Ei sellaista kun ennen vanhaan muinoin - joskus kolmisenkymmentäkin kilometriä pitkää, päivittäin kierrettävää lenkuraa.
Nyt enää tuskin kymmenen on matka. Joka päivä kun on kierrettävä. Repolaisen jälkiä on niin tuhkatihiään.
Ei tässä auta luontoa alkaa ruokkimaan, pian ovat kaikki saalista kärkkymässä, ketut, kaarneet ja pöllöt jos alun antaa. Sukkelia ovat oppimaan ruokapöytään.
Hiihtelee hiljalleen. Ilmiselviin paikkoihin poimii käsikopelolla rinnukseltaan ansalangan, rihmasen, vaikka metallista se ollut jo pitkään on riekon ansa - messinkiä pääosin.
Otsalampun valossa, on vielä hämärän loppua, pujottaa pään silmukan läpi ja ottaa huuliensa väliin. Sitten sipaisee niibillä pari oksaa, halkaisee päät ja tökkää ne hankeen. Asettelee silmukan vapaan pään karahkaan ja itse silmukan aukinaisena halkaistujen oksien avulla koholle sevän päälle. Tekee oksista risuaitaa siuloiksi molemmin puolin hankeen tökkimällä.
Silmäilee vielä ja tuumii mielessään: Siitä sen on mentävä. Jos on mennäkseen. Saattaa mennä toisenkin kerran ja useammankin jos luonto suo.
Ensimmäinen kajo koin puolella alkaa erottua sinisen rajamailla. Hiihtelee ja asettelee tottunut eränkävijä. Tämä on vasta ensimmäinen kierros, juonen teko. Sitä täydennetään sitä mukaa kun liikehdintää tapahtuu hangen kartalla.
Reilun parin viikon päästä aurinkokin pilkistää jo vaaran yli ja nyt vain kultaisena viiruna keskipäivällä näkyvä alkaa varhenemaan vauhdilla.
~~~~~~~~~~~~
Ehtoo on yhtynyt jo aikaa sitten aamuun kun wanha riekostaja lähestyy kammia päinvastaisesta suunnasta kuin minne aamunkoissa lähti. Tunturi on kierretty ortan rajoja myötäillen. Tuulikin pysynyt aisoissa. Ehkäpä antaa poorin koveta pakkasessa ilman tuiskua. Aamulla sujuu jo kepeämmin aloitus.
Maha kiljuu, koko päivä matkattu kuivalihalla. Kahvihammasta pakottaa. Kun saapuu kammin eteen, kopistaa sivakat koivistaan, porkat kouristaan. Puhdistaa pohjat ja nostaa seinustaa vasten.
Astuu sitten sisään savuntuoksuun, pimeään kömmänään. Otsalampun sytytettyään ottaa pinon päältä valmiiksi vuolastut kiehiset, asettelee ne kaminaan ja tuikkaa tulen. Kertalaakista ottaa ja syttyy. Ja kumma se olisikin jos ei, sen tuhannen kertaa on tätä asiaa tullut harjoteltua.
Siirtää riitteeseen karahtaneen kattilan keskemmä ja nokisen pannun, sillä aikaa kun tuli alkaa ahmimaan ensimmäisiään. Pian saa latoa tulisijan täyteen jotta voi keskittyä roppinsa huoltohommiin.
Ulkokamppeet pois, koukkuihin roikkumaan. Kyntteliin tuli ja yhteen lyhtyynkin. Niillä näkee jo einestää.
Lämpö leviää tehokkaasti, vain uloimmat posiot pimeän rajamailla ovat viileitä. Niin ne aina, syrjässä, permannon liki. Ei sen väliä, siinä lämmittää missä pitääkin. Niin on suunniteltu.
Nyt jo tohisee pannu, onkaa pukkaa nokasta. Siirtää syrjemmä ja ropsauttaa askista porot vettymään ansastaja. Istahtaa rahille ja kurottaa orresta, hiirten ulottumattomista niestasäkin ja avaa sen polviensa päällä. Leipää, siankylkeä ja voita. Voittamaton yhdistelmä näissä oloissa.
Palastelee hartaasti, makuja aistiskellen. Ottaa väliin kohven ja laskettaa kuksaan jähtymään. Poimii sokerin tuokkosesta ja tipauttaa sekaan.
Kun einestarpeet on raivattu niestasäkkiin ja orteen paikoilleen, on kohven vuoro nyt jo lämpimässä tilassa. Kyynärpäillä pöytään nojaten miettii tulevia ja meneviä, väliin kuksasta hörpäten.
Mikäpä tässä. Kaikki on varalla, tulee riekkoja eli ei. Sen näkee vasta jälkikäteen. Hötkyillä ei sovi. Eikä etukäteen saalista jakamaan alkaa. Njukčamánnun lopulla sen sitten näkee. Ainoan oikean totuuden.
Mutta jos kovin käy huonoksi saanti, joutaa täältä kyllä jo aiemmin juomuksia käymään.
Ehtoo kaatuu päälle. Lämmin ramasee pitkän ulkoilun jälkeen. Wanha riekostaja tutkii kaminan sielua, valitsee sopivan kokoisen pölkyn, tiivistää pienemmillä ja antaa vedon hetkeksi täysille. Ahnaasti tarttuu tuli honkaseen. Lunkka kiinni ja veto pois.
Sitten päällimmäiset kamppeet rahille. Lyhdyn ja kynttilän sammutus ja pujahdus makuupussiin. Otsalamppu saataville.
Matka unimaahan saa alkaa.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi