Tuntuu aivan siltä, että vihdoin ja viimoin on Ukko Ylijumalani kuullut niitä rukouksia (myös sadatteluja, joskus manauksia) joita olen suoltanut päivät pääksytysten niinä ihanina talven aikoina joina lunta tupruaa koko Esterin perheestä meidän rantteelle. Aivan erityisesti meidän rantteelle.
Ja joita minä erityisen vakinaisen päätoimisesti siirtelen syrjään joutilaan ammattitaidolla.
Nyt, vihdoinkin myös Khelsingin minihamosissa ja soortseissa ensisijaisesti viihtyvät kesäihmiset ovat saaneet tätä kadehdittua ja ihanaa, lumivalkeaa ja puhtoista lunta yllin kyllin.
Ne samat otukset juuri, jotka harmaista kivisistä kolosseistaan yleensä ihailevat sitä, kun muualla, loitommalla kaikesta kulttuurista ja sivistyksestä elelevät sekä oleilevat inimiset ähkivät pihallaan suunnattomia lumikuormia möyriessään.
Ja että toisella pihalla ähkii vielä toinen möyrijä. Kolmannella kolmas jne.
Kaikkialla ähkitään muualla talvella ulkona pihamailla ja puutarhoissa, paitsi Khelsingissä. Siellä ähkitään vain pöntöllä kun toimitetaan liian ahnaasti nautittua väärää kulinaaria pois kehosta.
Siinä on vissi ero. Lumi ei haise, suolen läpi toimitettu kulinaari kyllä.
Ei silti, on lumityössä kivaakin. Se riippuu näkökulmasta. Lunta on helppo muotoilla. Voi huiskata lumet sinne ja tänne, ottaa vapauksia joltakin kuuluisalta abstraktilta taiteilijalta niin sanotusti ja tehdä hienoja maisemainstallaatioita.
Jälki on yleensä ihan sitä tehen. Epämääräisen ihanan pöyristyttävää, jossa koiran kusemat viiruttavat ikään kuin satunnaisesti muuten niin luonnolliseen asentoon sattumanvaraisesti luomalla nakottuja kinoksia.
Voi myös suunnitella tulevan lumityön jo ennen ulosmenoa tietokoneessaan aiemmasta, ennen pyryä otetusta valokuvasta. Siihen voi ketevästi piirrellä uudet suuntaviivat jotka ohjastavat uusien penkkojen uusia orientaatioita ja kaareutumisen tendenssejä.
Sitten vaan tulostus ja tuotos kalvon sisään; naulittuna keppiin joka tökätään hankeen osviitaksi. Ja ei kun luomaan.
Ennen toimeen ryhtymistä kannattaa hemmotella pihaseita, että uutta lunta ei tuppaa heti kun entiset on saatu lanattua hiiteen.
Rantteella suoritetuista lumitöistä äkkinäinen vieraskin näkee itseasiassa aika vähin vaivoin millaista hyyshållia sillä perällä pidetään.
Penkkojen suoruudesta, kinosten korkeuden tasaisuudesta ja siitä onko vieremiä valunut varsinaiselle kulku-uralle, pystyy jo johtopäättelemään tekijän mielentilaa ja hallitsemaansa interiööriä.
Jos koko piha on kuin hutasemalla, sikin sokin leväperäsesti juostenkustu, eikä koirien valumia ole vähääkään yritetty peitellä ja siistiä, niin eipä ole sitten sisäpiirissäkään odotettavissa mitään poikkeuksellista järjestelmällisyyttä.
Jos taas siljo on silmää hivelevän siisti, koiruelikoiden kuset peitelty puhtaalla, suoraan taivaasta sataneella viattoman puhtaalla lumella ja penkat suoria niin, että kiväärillä voisi harjaa pitkin huoletta ampua rojauttaa, niin jopa voi olla varma että porstuassakin ovat kengät siveästi rivissä, matto pudisteltuna ja oiottuna, sisäpirtti samoin tip-top oortingissa tyystin.
Lumivalkeat liinat pöydillä hyasinttien alla, piisivalkealla nokinen kana tuhahtelemassa nokastaan muhevaa onkaa ja niin edelleen. Siinä talossa ollaan harvinaisen vissejä. Se on varmaa.
Mustelempa muinoin vunukkana, taisi se muuten olla jo ennen Lumisotaa -39, tunteneeni erään Muinosen pereen jossa isä oli hyvin tarkka rantteensa penkoista ja niinpä se sitten päsmäsi ne tämmaamaan prikulleen linjaansa.
Eikä sauman saumaa vähääkään heikkonäköisempi erottanut niissä, siloisat oli ne penkat, kuin kuumalla voiveitsellä viimeistellyt.
Liisa Muinonen oli siinä pereessä tyttären virassa, hieman päälle sen aikaisen puperteetin tämä neito. Vanhempien luvalla ja siunauksella kulki jo riiuulla.
Yhtenä sunnuntaiaamuna äitinsä meni sitä herättelemään tuohtuneena varhan kun tuli itse ometasta lypsypuuhiltaan:
"Herääppäs nyt ja kuulehan! Nyt on isä kyllä herättyään vihainen!"
- Umph, umph - mitä nyt? Yhym! Mitä lempoa?
- No kun sinun nimesi on kirjoitettu kusemalla isän hienoon lumipenkkaan. Siinä lukee selvästi että Liisa!
- Ääääh! En mie mittää siitä tiijä... pojat varmaan kiusallaan...mmm
- Älä nyt tyttö rakas unissais mittää höpötä. Ihan on siun ihteis käsialallas se tehty. Mokomahi. Kiskoha kolttu päälleis ja kaatiot linnulles ja mee sitte laittamaa asia kuntoon.
Nyt kun lumitoivomukseni vihdoin on kuultu ja pikkuhiljaa toteutumassa, istun kuuman mustaherukkamehun kera kodan suomassa huomassa ja laadin virallista toivomusta pihaseidalle, että seuraavaksi Ukko Ylijumala koettelisi Lannanmaan pääkaupunkia kolmen (3) kuukauden yhtäsoittoisella pakkasella, vaihteluväliltään siinä 20-35§ kieppeillä.
Met häällä Ultima Thulessa kun emmä ole mitenkhän ahneita kaikein maailman lumelle ja pakkaselle, met sallima killa sitä myös Lannanmaahan ihan kohtuuvella.
Ja joita minä erityisen vakinaisen päätoimisesti siirtelen syrjään joutilaan ammattitaidolla.
Nyt, vihdoinkin myös Khelsingin minihamosissa ja soortseissa ensisijaisesti viihtyvät kesäihmiset ovat saaneet tätä kadehdittua ja ihanaa, lumivalkeaa ja puhtoista lunta yllin kyllin.
Ne samat otukset juuri, jotka harmaista kivisistä kolosseistaan yleensä ihailevat sitä, kun muualla, loitommalla kaikesta kulttuurista ja sivistyksestä elelevät sekä oleilevat inimiset ähkivät pihallaan suunnattomia lumikuormia möyriessään.
Ja että toisella pihalla ähkii vielä toinen möyrijä. Kolmannella kolmas jne.
Kaikkialla ähkitään muualla talvella ulkona pihamailla ja puutarhoissa, paitsi Khelsingissä. Siellä ähkitään vain pöntöllä kun toimitetaan liian ahnaasti nautittua väärää kulinaaria pois kehosta.
Siinä on vissi ero. Lumi ei haise, suolen läpi toimitettu kulinaari kyllä.
Ei silti, on lumityössä kivaakin. Se riippuu näkökulmasta. Lunta on helppo muotoilla. Voi huiskata lumet sinne ja tänne, ottaa vapauksia joltakin kuuluisalta abstraktilta taiteilijalta niin sanotusti ja tehdä hienoja maisemainstallaatioita.
Jälki on yleensä ihan sitä tehen. Epämääräisen ihanan pöyristyttävää, jossa koiran kusemat viiruttavat ikään kuin satunnaisesti muuten niin luonnolliseen asentoon sattumanvaraisesti luomalla nakottuja kinoksia.
Voi myös suunnitella tulevan lumityön jo ennen ulosmenoa tietokoneessaan aiemmasta, ennen pyryä otetusta valokuvasta. Siihen voi ketevästi piirrellä uudet suuntaviivat jotka ohjastavat uusien penkkojen uusia orientaatioita ja kaareutumisen tendenssejä.
Sitten vaan tulostus ja tuotos kalvon sisään; naulittuna keppiin joka tökätään hankeen osviitaksi. Ja ei kun luomaan.
Ennen toimeen ryhtymistä kannattaa hemmotella pihaseita, että uutta lunta ei tuppaa heti kun entiset on saatu lanattua hiiteen.
Rantteella suoritetuista lumitöistä äkkinäinen vieraskin näkee itseasiassa aika vähin vaivoin millaista hyyshållia sillä perällä pidetään.
Penkkojen suoruudesta, kinosten korkeuden tasaisuudesta ja siitä onko vieremiä valunut varsinaiselle kulku-uralle, pystyy jo johtopäättelemään tekijän mielentilaa ja hallitsemaansa interiööriä.
Jos koko piha on kuin hutasemalla, sikin sokin leväperäsesti juostenkustu, eikä koirien valumia ole vähääkään yritetty peitellä ja siistiä, niin eipä ole sitten sisäpiirissäkään odotettavissa mitään poikkeuksellista järjestelmällisyyttä.
Jos taas siljo on silmää hivelevän siisti, koiruelikoiden kuset peitelty puhtaalla, suoraan taivaasta sataneella viattoman puhtaalla lumella ja penkat suoria niin, että kiväärillä voisi harjaa pitkin huoletta ampua rojauttaa, niin jopa voi olla varma että porstuassakin ovat kengät siveästi rivissä, matto pudisteltuna ja oiottuna, sisäpirtti samoin tip-top oortingissa tyystin.
Lumivalkeat liinat pöydillä hyasinttien alla, piisivalkealla nokinen kana tuhahtelemassa nokastaan muhevaa onkaa ja niin edelleen. Siinä talossa ollaan harvinaisen vissejä. Se on varmaa.
Mustelempa muinoin vunukkana, taisi se muuten olla jo ennen Lumisotaa -39, tunteneeni erään Muinosen pereen jossa isä oli hyvin tarkka rantteensa penkoista ja niinpä se sitten päsmäsi ne tämmaamaan prikulleen linjaansa.
Eikä sauman saumaa vähääkään heikkonäköisempi erottanut niissä, siloisat oli ne penkat, kuin kuumalla voiveitsellä viimeistellyt.
Liisa Muinonen oli siinä pereessä tyttären virassa, hieman päälle sen aikaisen puperteetin tämä neito. Vanhempien luvalla ja siunauksella kulki jo riiuulla.
Yhtenä sunnuntaiaamuna äitinsä meni sitä herättelemään tuohtuneena varhan kun tuli itse ometasta lypsypuuhiltaan:
"Herääppäs nyt ja kuulehan! Nyt on isä kyllä herättyään vihainen!"
- Umph, umph - mitä nyt? Yhym! Mitä lempoa?
- No kun sinun nimesi on kirjoitettu kusemalla isän hienoon lumipenkkaan. Siinä lukee selvästi että Liisa!
- Ääääh! En mie mittää siitä tiijä... pojat varmaan kiusallaan...mmm
- Älä nyt tyttö rakas unissais mittää höpötä. Ihan on siun ihteis käsialallas se tehty. Mokomahi. Kiskoha kolttu päälleis ja kaatiot linnulles ja mee sitte laittamaa asia kuntoon.
~~~~~~~~~~~~
Nyt kun lumitoivomukseni vihdoin on kuultu ja pikkuhiljaa toteutumassa, istun kuuman mustaherukkamehun kera kodan suomassa huomassa ja laadin virallista toivomusta pihaseidalle, että seuraavaksi Ukko Ylijumala koettelisi Lannanmaan pääkaupunkia kolmen (3) kuukauden yhtäsoittoisella pakkasella, vaihteluväliltään siinä 20-35§ kieppeillä.
Met häällä Ultima Thulessa kun emmä ole mitenkhän ahneita kaikein maailman lumelle ja pakkaselle, met sallima killa sitä myös Lannanmaahan ihan kohtuuvella.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi